»Ei kelpaa!» gladiaattorit huusivat, »yksi yhtä vastaan!» ja ympäröiden Lydonin ja vaimon he erottivat huvittavan isäntämme hänen miellyttävästä vieraastaan.
Mutta tuntien asemansa nolouden ja koetettuaan turhaan vapautua naisen otteesta Lydon vihdoin vei käden vyölleen ja tempasi sieltä lyhyen puukon. Niin uhkaava oli hänen katseensa, niin kirkkaana välkähti veitsenterä, että Stratonike, joka oli tottunut vain sellaiseen kamppailuun, jota me nimitämme nyrkkeilyksi, pelästyneenä väistyi.
»Oi, jumalat!» hän huudahti. »Lurjus! — hän kantaa salassa aseita! Onko se luvallista? Sopiiko se rehti miehelle ja gladiaattorille? Ei todella, minä inhoan sellaisia miehiä.» Näin sanoen hän halveksien käänsi selkänsä gladiaattorille ja kiiruhti tarkastamaan miehensä tilaa.
Mutta tämä, joka oli yhtä tottunut ruumiinharjotuksiin kuin englantilainen doggikoira vertaistensa kanssa taistelemaan, oli jo tointunut. Hänen poskensa olivat saaneet entisen purppurahäivän, ja ohimosuonet olivat tasaantuneet entiselleen. Hän kohenteleikse tyytyväisesti rykäisten iloisena siitä, että vielä oli hengissä, ja tarkastettuaan vihamiestään kiireestä kantapäähän suuremmalla kunnioituksella kuin koskaan ennen hän virkkoi:
»Kastor avita! Sinä oletkin väkevämpi mies kuin luulinkaan. Huomaan, että olet ansiokas ja kyvykäs mies. Anna kätesi, sankarini!»
»Kelpo, vanha Burbo!» gladiaattorit hyväksyvästi huudahtivat. »Tunnet maan jälleen jalkojesi alla! Tarjoo hänelle kätesi, Lydon!»
»Oh, varsin mielelläni», gladiaattori sanoi. »Mutta kun olen veren nähnyt vuotavan, niin tekisi mieleni.»
»Herkules vie», vastasi isäntä aivan tyyntyneenä, »siinäpä on oikeata gladiaattorimielialaa! Polluks avita! Kun ajattelee, mitä miehestä oikein saa irti, niin ei jalopeurakaan voisi olla hurjempi!»
»Jalopeura! Oh, sinua houkkaa! Mehän karkotamme jalopeurat luolistaan!»
Tetraides huudahti.
»Kyllin siitä», Stratonike virkkoi tukkaansa sukien ja pukuaan järjestäen. »Jos te nyt taas olette hyviä ystäviä, niin kehotan teitä käyttäytymään rauhallisesti ja säädyllisesti. Sillä muutamat nuoret ylhäiset herrat, teidän isäntiänne ja suosijoitanne, ovat ilmottaneet haluavansa tulla katsomaan teitä. He tahtovat tarkastella teitä mieluummin joutohetkinä kuin kouluissa, ennenkuin uskaltavat teidän puolestanne vetoihin käydä suurissa amfiteatteritaisteluissa. Siitä syystä he tulevat aina minun talooni, he tietävät minun luotani löytävänsä Pompeijin parhaat taistelijat — meidän seuramme on, jumalten kiitos, hyvässä huudossa.»