»Niin.»
»Niin, näes, Stafyla orjattareni — muistathan Stafylan, Niger?»
»Kyllä, tuon karkeatekoisen naikkosen, jonka kasvot olivat kuin koomillinen naamari. Kuinka hänet unohtaisin, Pluto soikoon, jonka orjattaria hän epäilemättä tällä hetkellä on.»
»Vaiti, lurjus! — No niin. Stafyla kuoli eräänä päivänä, ja se oli minulle suuri vahinko ja minä lähdin torille hakemaan itselleni uutta orjaa. Mutta, jumalat auttakoot, ne olivat siitä asti, jolloin Stafylan ostin, niin kallistuneet ja rahat niin vähissä, että olin jo epätoivoisena jättämäisilläni koko paikan, kun muuan kauppias nykäsi minua liepeestä. 'Rouvaseni', hän sanoi, 'tahdotteko ostaa halvan orjan? Minulla on muuan tyttö kaupan. Hän on vain pieni, miltei vielä lapsi, se on selvä, mutta hän on nopsa ja tottelevainen, pian oppiva ja taitava, hän laulaa hyvin ja on hyvää sukua, vakuutan sinulle.' 'Mistä kotoisin?' kysyin. 'Tessaliasta.' Tiesin, että tessalialaiset ovat lempeitä ja älykkäitä; sanoin tahtovani nähdä tytön. Minä huomasin hänet juuri sellaiseksi, jommoisena hänet nyt näette, tuskin pienempänä, tuskin nuorempana kuin nytkään. Hän näytti kärsivältä ja surumieliseltä, hänen kätensä olivat ristissä rinnalla ja silmänsä alasluotuina. Kysyin kauppiaalta hintaa, se oli kohtuullinen ja tein kaupat heti. Kauppias toi hänet kotiini ja hävisi samassa. Ajatelkaa, ystävät, ällistystäni kun huomasin, että hän oli sokea. Ha, ha! sepä kelpo mies, tuo kauppias! Vetosin viranomaisiin, mutta tuo lurjus oli jo lähtenyt Pompeijista. Palasin kotiin aikalailla pahatuulisena, sen vakuutan; ja tuo tyttöparka sai tuta sen seurauksia. Mutta eihän hän itse ollut syypää sokeuteensa, sillä hän on sellainen ollut syntymästään saakka. Ja vähitellen mekin olemme tulleet kauppaamme tyytyväisemmiksi. Hän ei tosin ollut niin väkevä kuin Stafyla ja vähä hänestä oli hyötyä talousaskareissa, mutta hän tottui pian kulkemaan kaupungilla ikäänkuin hänellä olisi ollut Arguksen silmät. Ja kun hän eräänä aamuna toi kotiin kouran täyden sestertioita, jotka hän sanoi saaneensa puutarharähjästämme poimimistaan ja myymistään kukista, niin uskoimme hänet jumalten lähettämäksi. Siitä hetkestä asti olemme hänen sallineet vapaasti liikkua. Hän täyttää korinsa kukkasilla, jotka hän tessalialaiseen tapaan kiertää köynnöksiksi, joista hienot herrat niin pitävät. Ja hän tuntuukin olevan suuren yleisön suosiossa, sillä he maksavat hänelle aina enemmän kuin kellekään muulle kukkaistytölle. Ja hän tuo kaikki aina kotiin, ja sitäpä ei juuri toinen orja tee. Niinpä teenkin itse kaikki kotiaskareet, mutta piakkoin voin hänen ansaitsemillaan rahoilla hankkia itselleni toisen Stafylan. Varmastikin tuo tessalialainen orjakauppiasroisto on varastanut sokean tytön joiltakin ylhäisiltä vanhemmilta.[19] Paitsi että hän osaa sitoa kukkavihkoa hän laulaa ja soittaa sitraa, ja sekin tuo rahaa; ja viimeksi — mutta se on salaisuus.»
»Se on salaisuus! Mitä!» Lydon huudahti, »oletko sfinksiksi muuttunut?»
»Sfinksiksi, en! — kuinka niin sfinksiksi?»
»Lakkaa jo lepertelemästä, emäntä ja tuo ruokaa — minun on nälkä»,
Sporus virkkoi kärsimättömänä.
»Minun myös», kiukkuinen Niger kivahti ottaen puukkonsa esille.
Amatsooni lähti keittiöön ja palasi pian tuoden suurella lautasella puoliraakoja lihankimpaleita. Sillä suurten vetotaistelujen sankarit luulivat silloin, kuten nytkin, vain sellaisella ravinnolla säilyttävänsä kuntonsa ja hurjan luontonsa. He istahtivat nälkäisten susien katsein pöytään — liha hotkaistiin, viini virtaili. Jätämme nämä vanhanajan elämän kylläkin tärkeät henkilöt ja siirtykäämme Burbon luo.