»Et ole», hän sanoi, »vielä nähnyt taloni sisustaa; siellä on paljo sellaista, joka sinua huvittaisi. Siellä on monta huonetta, jotka selvittäisivät sinulle sen mitä niin usein olet minua pyytänyt kuvaamaan — egyptiläisen talon. Mutta sinä et saa pikkumaisen roomalaisen rakennustavan mukaan mitata sitä valtaavaa suuruutta, niitä väljiä tiloja, sitä juhlallista komeutta tai sitä ryhmittelyä mikä näkyy Theben ja Memfiin palatseissa. Mutta siellä ja täällä sinä sentään tapaat jotakin, joka auttaa sinua luomaan havainnollista kuvaa tuosta ikivanhasta sivistysmuodosta, joka sittemmin on koko mailman muovaillut. Omistaudu siis jonakin näistä ihanista kesäilloista nuoruutesi vakavalle ystävälle ja salli minun ylpeillä siitä, että ihailtu Ione on minun hiljaista asuntoani kunnioittanut käynnillään.»
Tietämättä tuon saman asunnon öitsilöistä mitään ja aavistamatta mikä vaara häntä uhkasi, Ione suostui arvelematta ehdotukseen. Seuraava ilta sovittiin vierailuajaksi. Ja egyptiläinen sanoi iloisin elein ja sydän hurjasta riemusta sykähtäen hyvästit Ionelle. Tuskin hän oli poistunut, kun Ionen luo tuli uusi vieras — mutta palatkaamme Glaukukseen.
5 LUKU.
Kilpikonna parka. — Nydian uusi virka.
Aamuauringon säteet valaisivat sitä pientä ja tuoksuista puutarhaa, joka oli erotettu atenalaisen talon peristylestä. Glaukus itse loikoili väsyneenä ja huoletonna viridariumin pehmeällä ruohikolla ja ohut verho oli pingotettu hänen suojakseen kesäauringon polttavia säteitä vastaan.
Kun tuo ihana rakennus tuhkasta kaivettiin, löydettiin sen puutarhasta kilpikonnan kuori.[25] Se oli ollut talon asukkaita. Tuo eläin, tuo outo eläinmailman jäsen, jolta luonto tuntuu riistäneen kaikki elämännautinnot paitsi toimetonta ja uneliasta tietoisuutta omasta olemassaolostaan, oli asustanut puutarhassa jo vuosia ennen kuin Glaukus oli talon ostanut; yli ihmismuistin se oli siellä ollut ja muistitarina sanoikin sen olleen aivan uskomattoman vanhan. Talo oli ostettu ja myyty — omistajat olivat vaihtuneet — kokonaiset sukupolvet olivat kasvaneet ja hautaan menneet — ja yhä vain kilpikonna laahasi laiskaa ja epämiellyttävää olemustaan puutarhassa. Maanjäristyksessä, joka kuusitoista vuotta sitten oli tuhonnut monta kaupungin julkista rakennusta ja säikkyneet asukkaat ikäänkuin poispyyhkäissyt, oli Glaukuksen talokin kauheasti viottunut. Talon silloiset omistajat olivat monta aikaa talosta poissa ja kun he palattuaan puhdistivat viridariumin tuhonjätteistä, löysivät he kilpikonnan elossa ja hävityksestä piittaamattomana. Se näytti elävän ihanaa elämää hitaasti virtaavassa veressään ja tuskin huomattavissa liikkeissään. Mutta se ei ollutkaan niin toimeton kuin näytti. Sillä oli säännöllinen ja ainatoistuva kävelymatka; tuuma tuumalta se kulki kotoisen asuma-alansa halki kuluttaen kuukausia samaan kiertokulkuun. Se oli kestävä matkustaja — tuo kilpikonna! Kärsivällisesti ja ponnistellen se taivalsi itsepiirtämänsä päivämatkat välittämättä rahtuakaan, mitä ympärillä tapahtui — itsekseen elävä filosofi! Oli jotakin suurta sen yksinäisessä itsenäisyydessä! — aurinko, jonka lämmössä se itseään paistatti — vesi jossa se päivittäin kylpi — ilma, jota se verkalleen hengitti — olivat sen ainoita ja muuttumattomia nautintoja. Tuon ihanan ilmaston säävaihtelut eivät sitä lainkaan liikuttaneet. Se kääriytyi kuoreensa — niinkuin hurskas ihminen hartauteensa — niinkuin viisas tietoonsa — niinkuin rakastunut toivoonsa.
Se oli tunteeton ajan melskeille ja tapahtumille — se oli oman aikansa kuva — hidas, säännöllinen, kestävä; ympärillä temmeltävät intohimot eivät siihen ulottuneet — kuoleman poluillakin se pysyi muuttumattomana. Kilpikonna parka! Vain tulta syöksevä vuorenpurkaus, vain halenneen maan järinä kykeni tuhoamaan tuon sitkeän elämänvoiman! Säälimätön kuolema, joka ei säästä loistoa eikä kauneutta, kulki rauhallisena olion ohi, jonka elämään se niin vähän pystyi muutosta tuomaan.
Tätä eläintä kohtaan elämäniloinen ja vilkas kreikkalainen tunsi mitä syvintä ihailua ja osanottoa, ehkä juuri siinä ilmenevän vastakohdan vaikutuksesta. Hän saattoi tuntikausia tarkata sen hidasta laahautuvaa kulkua filosofoiden sen omituista rakennetta. Hän halveksi sitä, kun hän itse oli iloa täynnä, hän kadehti sitä, kun suru häntä ahdisti.
Nytkin hän sitä katseli, huomasi, kuinka sen matka ruohossa hiljalleen eistyi, vaikka se itse näytti liikkumattomalta, ja hän puheli itsekseen:
»Kotka pudotti kiven kynsistään arvellen kuoresi silla murskaavansa; kivi musersikin runoilijan pään. Siinä on kohtalon vertauskuva! Typerä otus! Sinulla oli isä ja äiti; ehkä sinulla, ammoin sitten, oli puoliso. Rakastivatko sinun vanhempasi, vai rakastitko itse? Kiersikö sinun hidas veresi voimakkaammin kun matelit rakkaasi rinnalla? Onko sinulla lainkaan tunteita? Tunsitko kaipausta, jos elämänkumppanisi oli viereltäsi poissa? Tunsitko jotakin kun hän oli sivullasi? Mitä antaisinkaan, kun saisin kuulla sinun panssaroidun rintasi tarinan — saisin nähdä sinun heikot halusi toiminnassa — tarkata niitä pikkuseikkoja, jotka sinulle tuottavat iloa ja surua. Mutta luulenpa, että varmastikin tuntisit Ionen läsnäolon! Hänen mukanaan ilma ikäänkuin lämpenisi ympärilläsi, aurinko helakammin paistaisi. Minä kadehdin sinua nyt, sillä sinä et tunne, että hän on poissa, ja minä — niin, toivoisin olevani sinunlaisena niinä hetkinä, jolloin en häntä näe! Epäily, pahat aavistukset ryntäävät kimppuuni! Miksei hän tahdo nähdä minua! Päiviä on kulunut enkä ole hänen ääntään saanut kuulla. Ensi kertaa elämä tuntuu minusta tyhjältä. Olen kuin vieras, joka on yksin jäänyt juhlaan — valot ovat sammuneet, kukat kuihtuneet. Ah, Ione, jospa aavistaisit, kuinka sinua rakastan!»