»Sinusta on tullut imartelija Pompeijin ilmapiirissä», Ione sanoi pakotetun iloisesti.
»Luuletko sinä, Ione rakas, että vasta Pompeijissa olen oppinut sinua kunnioittamaan?» Egyptiläisen ääni värähti; hän oli hetken vaiti ja jatkoi sitten:
»Ihana kreikatar, rakkautta on muunkinlaista kuin kevytmielistä ja nuoruusvuosien — on rakkautta, jota ei silmin nähdä eikä korvin kuulla, vaan jossa henki on henkeen sulanut. Sinun esi-isiesi maanmies, lapsekas Plato uneksi sellaisesta rakkaudesta — hänen oppilaansa ovat yrittäneet seurata hänen jälkiään, mutta se rakkaus ei anna kaikunsa kuulua — sellaista rakkautta saavat kokea vain ylväät ja jalot sielut. Sillä ei ole mitään yhteistä tavallisten maallisten intohimojen kanssa, ei se säiky ryppyjä, muotojen täydellisyys ei sille ole välttämätöntä. Nuoruutta se tosin vaatii, mutta se vaatii tunteitten raikkautta, kauneuttakin se vaatii, mutta ajatuksen ja hengen. Sellaista on se rakkaus, oi Ione, jota kylmä ja ankarakin mies voi sinulle tarjota. Sinä pidät minua kylmänä ja suljettuna luonteena — sellaisen rakkauden uskallan laskea alttarillesi. Sinä voit sen punastumatta omistaa.»
»Ja sen nimi on ystävyys», Ione virkkoi. Hänen vastauksensa oli viaton, mutta siinä oli kaiku, joka ei tuntunut hyväksyvän Arbakeen ajatuksia.
»Ystävyys!» Arbakes huudahti kiivaasti »Ei! Sitä sanaa on niin usein käytetty väärin voidakseen enää tulkita niin pyhää tunnetta. Ystävyys! Sehän on side joka yhdistää hulluja ja huimapäitä. Ystävyys! Sehän yhdistää Glaukuksen ja Klodiuksen tapaisten alhaiset sydämet. Ystävyys! Ei, se on mainen taipumus, sana, jolla on huono kaiku ja alhaiset viljelijät. Tunne, josta minä puhun, on kotoisin tähdistä[24] — siinä on samaa salaista ja kuvaamatonta ikävöintiä, jota me tunnemme niitä katsellessamme — se hehkuu, mutta se puhdistaa — se on kuin öljylamppu alabasterimaljakossa — se levittää ihanaa tuoksua, mutta se hohtaa vain puhtaimmista astioista. Ei! Ei rakkautta eikä ystävyyttä Arbakeessa ole Ionea kohtaan. Älä kutsu sitä miksikään — mailmalla ei ole sille nimeä antaa, se ei ole maasta — maiset sanat ja käsitteet älkööt sitä saastuttako!»
Milloinkaan ennen ei Arbakes ollut uskaltanut näin pitkälle, mutta hän koetteli pohjaa askel askelelta. Hän tiesi käyttävänsä sanoja, jotka meidän platonista rakkautta ainakin ulkoisesti viljelevälle ajallemme olisivat käsitettäviä, mutta jotka vielä siihen aikaan kaikuivat tavattomilta ja vierailta, joihin ei vielä osattu yhdistää mitään selvää miellettä, ja joitten takaa hän saattoi olosuhteitten mukaan mennä joko eteen tai taaksepäin, aina kuinka toivo rohkaisi ja pelko lamautti. Ione vapisi, vaikka hän ei tiennyt miksi. Huntu verhosi hänen piirteensä ja kätki ilmeen, joka, jos Arbakes olisi sen nähnyt, olisi pelottanut ja raivostuttanut häntä. Hän ei todellakaan ollut Ionesta koskaan ollut niin vastenmielinen kuin nyt — hänen kaunopuheisen äänensä kaiku, joka tuntui kätkevän niin rumia aikeita, kuului nyt hänen korvissaan särkyneeltä. Hänen sielunsa oli juuri täyttänyt Glaukuksen kuva; ja toisen hellät sanat vain kuohuttivat ja raastoivat hänen mieltänsä. Mutta hän ei vielä aavistanut, että Arbakeen sanoihin oli kätkeytynyt paljo tulisempi intohimo kuin se platoninen tunne, jota ne tulkitsivat. Hän luuli, että toinen todella tarkotti henkistä tunnetta ja kiintymystä. Mutta eivät edes nämä tunteet ja tämä taipumus olleet hänen rakkautensa lähteet; ja saattoiko muuta kuin tätä tietä lähestyä hänen sydämensä alttaria?
Koettaen välttää tätä puheenainetta hän vastasi sentähden kylmällä ja välinpitämättömällä äänellä: »On luonnollista, että ketä hyvänsä Arbakes kunnioittaakin arvonannon tuntein, hän antaa tälle tunteelleen oman kokeneen viisautensa mukaisen muodon. On selvää, että hänen tarjoamansa ystävyys on puhtaampaa kuin jonkun toisen, jonka vikoja ja virheitä hänessä ei ole. Mutta sanohan, Arbakes, oletko hiljakkoin nähnyt veljeäni? Hän ei ole moneen päivään käynyt minua tervehtimässä; ja kun hänet viimeksi tapasin, säikähdin hänen ulkomuotoaan. Pelkään hänen hätäilleen valitessaan niin ankaran tehtävän ja että hän nyt katuu korjaamatonta tekoaan.»
»Ole rauhassa, Ione», Egyptiläinen vastasi. »Jonkun aikaa hän tosin oli hämmentynyt ja väsynyt; hänet olivat vallanneet samanlaiset epäilyt, jotka kaikkia yhtä tulisia luonteita vaivaavat, luonteita, joissa vuoksi ja luode niin voimakkaasti vaihtelevat, ja jotka äärimmäisestä jännityksestä äkkiä herpaantuvat. Mutta hän, Ione, hän tuli minun luokseni suruineen. Hän etsi henkilöä, joka hänet turviinsa ottaisi ja häntä rakastaisi. Minä olen hänen mielensä rauhottanut — olen hänen epäilyksensä hälventänyt — olen vienyt hänet viisauden kynnykseltä itse temppeliin ja sen jumalattaren kaikkivallan edessä hänen sielunsa on tyyntynyt ja nöyrtynyt. Älä pelkää, ei hän enää valintaansa kadu. Ne jotka Arbakeelle uskoutuvat, ne eivät hetkeäkään kadu.»
»Sanasi ilahduttavat minua», Ione virkkoi. »Rakas veljeni! Sinun tyytyväisyytesi tekee minutkin onnelliseksi.»
Keskustelu sai nyt toisen suunnan. Egyptiläinen tahtoi miellyttää, hän alentui suorastaan rupattamaan. Hänen monipuoliset tietonsa sallivat hänen tehdä kaikki asiat, joita hän kosketteli, huvittaviksi. Ja unohtaen hänen äskeisten sanojensa säröisen soinnun Ionekin joutui hänen älynsä taikavoiman tenhoon. Hänen käytöksensä tuli jälleen vapaammaksi ja hänen kielensä kerkeämmäksi. Ja Arbakes, joka oli tämän mielialan herättänyt, kiiruhti nyt sitä käyttämään hyväkseen.