Kun Apekides aamulla heräsi syvästä unestaan, joka seurasi ihmeen ja nautinnon aistihurmaa, hän häpesi, kauhistui, säikähti. Hänen valansa puhtauteen ja pidättyväisyyteen kaikuivat hänen korvissaan; hänen kaipuunsa hyveelliseen elämään — kaikki oli nyt suistunut saastaiseen irstapyörteeseen! Mutta Arbakes tunsi tarpeeksi keinoja säilyttääkseen voittonsa hedelmät. Aistinautinnoista hän johdatti nuoren papin salaperäisen viisautensa lähteelle. Hän loihti toisen kummastuneitten silmien eteen Niilin synkän filosofian alkuaikaisia salaisuuksia — noita tähtitaivaalta poimittuja salaisuuksia ja oudon kemian ihmeitä, jotka noina aikoina, jolloin järki vielä oli vain mielikuvituksen palvelija, hyvin sopivat ylimaallisen magia-opin sisällykseksi. Hän oli nuoren papin silmissä kuolemaa uhitteleva, yliluonnollisin voimin varattu ihminen. Tuo kaihoava ja kestävä halu pyrkiä tietoon, joka ei ole tästä mailmasta — sama haluhan oli pienestä pitäen palanut papinkin mielessä — oli häikäissyt hänet, kunnes hän kokonaan hämmentyneenä oli kadottanut terveen arvostelukykynsä. Hän heittäytyi sokeana siihen virtaan, joka merkitsee kahta kiihkeintä inhimillistä intohimoa: nautinnonhalua ja tiedonjanoa. Hän ei voinut epäillä, että niin viisas saattoi erehtyä, että niin ylväs tahtoi häntä pettää. Metafysillisen siveysopin verkkoon kietoutuneena hän joutui niihin loppupäätelmiin, joiden avulla Arbakes koetti paheen todistaa hyveeksi. Hänen turhamaisuuttaan kutkutti kovin kun Arbakes oli pitänyt häntä kyllin arvokkaana toverikseen, vapauttaakseen vain hänet niistä laeista, jotka tavallista ihmistä sitovat, tehdäkseen hänet jumalallisesta osalliseksi, päästääkseen hänet yksinäisyytensä salaisten oppien ja magia-taikuuden perille. Olintuksen esittämän uskonnon puhtaat ja ankarat siveysajatukset, jotka jo olivat hänessä maaperää tavanneet, olivat nyt saaneet väistyä uusien himojen ryöpyn tieltä. Ja egyptiläinen, joka jonkun verran tunsi tuon totisen uskon opinkappaleita ja joka pian huomasi, mikä vaikutus sen tunnustajilla oli hänen suojattiinsa ollut, osasi nyt varsin taitavasti tuon vaikutuksen poistaa osaksi ivaleikillisin osaksi vakavin sanoin.
»Tämä usko», hän sanoi, »ei ole muuta kuin lainaa niistä monista allegorioista, jotka meidän vanhan ajan pappimme jo tunsivat. Huomaa», hän lisäsi erääseen hieroglyfi-kääröön viitaten, »huomaa näissä vanhoissa merkeissä kristillisen kolminaisuusopin alkuperä. Siinä on myös kolme jumalaa — Isä, Poika ja Pyhä henki. Huomaa, että tässä Pojan nimenä on Vapahtaja, huomaa, että hänen inhimillisyytensä merkkinä on risti.[23] Katso, tässä on Osiriin arvotuksellinen tarina — hän kuolee, hänet haudataan ja suurenmoista kutsumusta täyttääkseen hän nousee kuolleista. Näissä kertomuksissa me voimme nähdä esitettynä allegorian luonnon toiminnoista ja tähtitaivaan kiertokulusta. Mutta tuntematta tätä allegoriaa, ymmärtämättä sen merkkejä useat herkkäuskoiset kansat ovat niistä saaneet aiheen monenlaisiin uskontoihin. Ne ovat kulkeutuneet Indian tasangoille; ne ovat sekaantuneet kreikkalaisten haaveellisiin mietiskelyihin. Yhä laajeten ja saaden yhä uutta lisää, mitä kauemmaksi ne joutuivat ikivanhasta alkuperästään, ne ovat viimein tässä uskossa saaneet maallisen, karkean muodon, ja Galilealaisen tunnustajat ovat tietämättään vain Niilin taikauskon kertaajia.»
Siinä oli painava todistuskappale, joka vakuutti täydellisesti nuoren papin. Hänen, kuten kaikkienkin, oli välttämätöntä johonkin uskoa. Ja kokonaan ja vastustelematta hän antautui siihen uskoon, jota Arbakes hänelle opetti ja johon sisältyy kaikki se mikä inhimillisiä intohimoja herättää, turhamaisuutta mairii ja nautintoihin houkuttelee.
Kun tämä vallotus oli näin helposti suoritettu, saattoi Arbakes nyt täysin voimin ryhtyä toiseen, arvokkaampaan ja miellyttävämpään tehtävään ja hänen menestyksensä veljeä tavottaessaan näytti lupaavalta merkiltä voittoon sisarta vallotettaissa.
Hän oli tavannut Ionen aijemmin kuvaamamme mässäysyön jälkeen, siis päivänä, jonka edellisenä hän oli Ionen mieleen kylvänyt epäluulon myrkkyä omaa kilpailijaansa kohtaan. Seuraavinakin päivinä hän kävi Ionen luona ja aina hän sangen taitavasti muokkasi Glaukukselle epäotollista maaperää, ja varsinkin valmisti Ionessa sellaista alaa, johon hän juuri pyrki. Ylväs Ione koetti kaikin mokomin salata sitä mielenmasennusta, joka hänet oli vallannut, ja naisen turhamaisuudella on teeskentelytaitoa tarpeeksi pettääkseen tarkkanäköisimmänkin ja harhaan viedäkseen viekkaimmankin. Mutta Arbakes oli kyllin ovela kajotakseen toistamiseen samaan asiaan, sillä hän tiesi hyödyllisemmäksi siitä vain ohimennen sillointällöin huomauttaa. Hän tiesi, että puhumalla liian paljon kilpailijan virheistä toisen arvo vain siitä nousee lemmittymme silmissä. Viisain keino on niin vähän kuin mahdollista ilmaista vihaansa tai katkeruuttaan toista kohtaan; viisainta on toisesta rakastajasta puhua välinpitämättömällä äänellä ikäänkuin tuntuisi mahdottomalta, että tuota toista olleenkaan voitaisiin rakastaa. Varminta on salata ne haavat, jotka oma arvontunto on saanut ja huomaamatta esiintyä ratkaisevana tuomarina, jonka sana on kohtaloa. Siten menettelee kaikkina aikoina jokainen, joka naissuvun tuntee — ja niin menetteli nyt egyptiläinen.
Hän ei hiiskunut enää mitään Glaukuksen irstailuista. Hän mainitsi kyllä hänen nimensä, mutta ei useammin kuin Klodiuksen tai Lepiduksen. Hän tahtoi luokittaa heidät alhaisten ja mitättömien lajien joukkoon, olioina, joissa tosin on jotakin perhosmaista, mutta ei perhosen viattomuutta ja siroutta. Joskus hän kyllä ohimennen puhui jostakin itse keksimästään hurjastelusta, jossa he muka olivat olleet mukana. Toisinaan hän esitti heidät vastakohtina niille ylväille ja henkeville luonteille, jommoisiin hän Ionenkin luki. Ionen oletetun itserakkauden ja ehkä omansakin sokaisemana hän ei osannut kuvitellakaan, että Ione jo rakasti. Mutta hän pelkäsi vain, että Ionen tunteet Glaukusta kohtaan saattoivat helposti värähtää rakkaudeksi. Ja salaisesti hän kiristeli hampaitaan raivosta ja kademielestä ajatellessaan näennäisesti halveksimansa, vaarallisen kilpailijan nuoruutta, viehättäväisyyttä ja loistavaa esiintymistä.
Neljäntenä päivänä edellisen kirjan lopussa kerrotuista tapahtumista
Arbakes ja Ione istuivat kahden Ionen luona.
»Sinä pidät kotonasikin huntua», egyptiläinen huomautti, »se on aivan tarpeeton niitä varten, joita sinä kunnioitat ystävyydelläsi.»
»Mutta», sanoi Ione, joka todella koki huntuunsa kätkeä itkettyneet kasvonsa, »mutta Arbakeellehan, joka pitää arvossa vain henkeä, on samantekevää, vaikka kasvot ovat peitossa.»
»Minä pyrin tosin henkeen», egyptiläinen vastasi, »ja siksipä juuri näytä minulle kasvosi — sillä niistä minä vasta hengen tavotan.»