Pompeijin viimeiset päivät

by Baron Edward Bulwer Lytton Lytton

Italia, Italia — tätä kirjottaessani leijuvat sinun pilvesi ylläni, sinun meriesi laine loiskuu jalkaini alla — älä kuuntele noita vääriä oppeja, jotka tahtovat sinun kunniakkaat kaupunkisi, nuo entisiä tasavaltoja ikävöivät kaupungit yhdistää suureksi valtakunnaksi. Väärä, turmiollinen haaveilu! Vain osina on sinulla toivoa saada sukukuntasi uudennetuksi. Firenze, Milano, Venezia, Genova voivat elää vapaina vain jos jokainen niistä on vapaa. Mutta älkää uneksiko kokonaisen vapaudesta niin kauankun osat ovat ikeenalaisina. Sydän olkoon järjestelmän keskus, veri kiertäköön kaikkialla vapaana. Laajat valtakunnat ovat ränstyneen ja heikon jättiläisen kaltaisia, jonka aivot ovat pehmenneet ja jonka jäsenet ovat voimattomat ja joka väsymyksessään ja heikkoudessaan saa kärsiä rangaistuksen siitä, että hän on elämän ja terveyden luonnolliset vaatimukset jättänyt toteuttamatta.

Itseään tutkistellessaan ei Glaukus voinut parhaimpiakaan kykyjään muuten käyttää kuin koettamalla kaikki ihannoivalla mielikuvituksellaan antaa nautinnoille jotakin siroutta ja runonhohdetta. Toimeton rauha oli yhtä halveksittavaa kuin yhteiselämä loisien ja orjien kanssa; ja elintavat olivat ainakin hienostuneet, vaikka kunnianhimo ei ollutkaan jalostunut. Mutta kaikki mikä hänen olennossaan oli parasta ja kirkkainta, oli äkkiä herännyt kun hän tutustui Ioneen. Siinä oli vallotettava valtakunta, jommoista vain puolijumalat ovat arvoisia tavottamaan; siinä oli kunnia jota ei ainakaan tyhmänsekaisen yhteiskuntaelämän rokottava savu voinut mustata eikä noeta. Sillä tavalla rakkaus kaikkialla ja kaikkina aikoina on raivannut tilaa kultaisille alttareilleen. Ja sanokaa minulle, onko milloinkaan, maineen tavotteluun otollisimpinakaan hetkinä, mitään kohottavampaa ja ylväämpää kuin vallottaa ylevä sydän!

Niin oli siis käynyt, että hänen tunteensa häntä innoitti, että Ionen läsnäollessa hänen aatoksensa saivat kirkkaamman hehkun, että hänen henkensä tuntui herkemmältä ja näkyvämmältä. Yhtä luonnollista kuin oli hänen tunteensa yhtä luonnollista piti Ionen vastarakkauden olla. Nuorena, loistavana, kaunopuheisena, rakastuneena ja atenalaisena Glaukus oli hänelle kaiken runollisen näkyväinen kuva hänen isiensä maasta. He eivät olleet enää tämän surun ja murheen laakson lapsia, nykyhetki oli heistä kuin luonnon suurta juhlapäivää, niin säteilevä ja terveenraikas oli heidän nuoruutensa, kauneutensa ja lempensä. He tuntuivat irtaantuneen karkeasta, jokapäiväisestä mailmasta. He elivät todella saturnista, puolijumalien ja nymfien uneksivaa aikaa. Oli kuin elämän runous olisi heissä puhjennut kukkaan ja kehittynyt hedelmäksi ja heidän sydämiinsä loi Deloksen ja Kreikan aurinko viimeiset säteensä.

Mutta mitä riippumattomampi Ione elintavoissaan oli, sitä arempi ja säikkyvämpi hän oli itsetietoisessa omanarvontunteessaan. Egyptiläisen salaviittaukset eivät olleet syvästi vaikuttamatta häneen. Huhut Glaukuksen raakuudesta ja häikäilemättömyydestä loukkasivat häntä mitä syvimmin. Glaukus oli esiintymisellään heittänyt varjon hänen luonteelleen ja hänen elintavalleen, hänen rakkauttaankin oli pilkattu. Hän tunsi nyt vasta, kuinka yhtäkkiä rakkaus oli hänet yllättänyt. Hän punastui häveten heikkouttaan, jonka olemassaolon hän nyt vasta huomasi. Hän kuvitteli, että juuri tuo hänen heikkoutensa oli herättänyt Glaukuksessa halveksintaa. Hän tunsi sitä mikä jaloille luonteille on katkerinta — nöyryytystä. Hänen rakkauteensa oli vähemmän koskettu kuin hänen ylpeyteensä. Yhtenä hetkenä hän mutisi itsekseen moitteita Glaukukselle, kielsi hänet, suorastaan vihasi häntä, seuraavana hän oli valmis ratkeamaan intohimoiseen itkuun, sydän vaati oikeutensa takaisin ja katkeran tuskansa vallassa hän valitteli itsekseen: »Hän halveksii minua, hän ei rakasta minua.»

Egyptiläisen lähdettyä hän oli eristäytynyt yksinäisimpään huoneeseensa. Hän oli lähettänyt pois palvelijansa ja palauttanut ihailijajoukot oveltaan. Glaukuksella oli sama kohtalo. Hän kummasteli, mutta ei keksinyt syytä tähän. Hän ei voinut ajatella, että hänen Ionellaan — hänen kuningattarellaan ja jumalattarellaan — oli samoja naisellisia oikkuja, joista Italian lemmenrunoilijat niin katkerasti valittavat. Hän kuvitteli, että Ione oli niin paljo ylevämpi muita, turvautuakseen sellaisiin lemmentuskaa synnyttäviin keinoihin. Hän oli levoton, mutta ei toivoton, sillä hän tiesi yhä, että hän rakasti ja että häntä rakastettiin. Ja saattoiko hän parempaa taikaesinettä pelkoaan vastaan toivoa?

Yön synkimpinä hetkinä, kun katujen häly oli vaijennut ja vain kuunsäteet loistivat, hän hiipi sydämensä temppelin — Ionen talon edustalle[22] ja kunnioitti lemmittyään maansa ihanaan tapaan. Hänen ovensa hän koristi rikkain kukkakiehkuroin, joissa jokainen kukka huokui suloista intohimoa. Ja pitkinä kesäöinä hän lauloi lydialaisen luutun säestämänä lauluja, jotka hetken innoitusta olivat pakahtumallaan.

Mutta ikkuna ei auennut. Ei ystävällistä tervehdystä valaisemaan yön hämärää. Kaikki oli hiljaista ja pimeää. Hän ei edes tiennyt, kuunneltiinko hänen laulujaan ja hyväksyttiinkö hänen esiintymisensä.

Mutta Ione ei nukkunut eikä liioin korviaan tukkinut. Nuo ihanat äänet tunkeutuivat hänen huoneeseensa ja olivat hänet aivan masentaa. Kuunnellessaan hän ei muistanut mitä hänen rakastajastaan oli kerrottu. Mutta kun äänet olivat tauonneet ja hänen askeltensa kaiku häipynyt, lankesi taika samalla ja kiihtyneessä mielentilassaan hän piti tuota herkkää kunnianosotusta uutena loukkauksena.

Sanoin, että hän oli sulkeutunut kaikille. Mutta poikkeuksena oli Arbakes, joka oli ottanut hänen toimensa ja talonsa isälliseen huostaansa ja joka itselleen oli vaatinut vapautusta niistä tavoista, joita toisten tuli noudattaa. Hän tuli taloon elein, joista näkyi, että hänellä oli oikeus niin tehdä. Hän kävi tapaamassa Ionea hänen yksinäisyydessään ja kaikki tapahtui sellaisella hartaudella ja puolustamattomalla varmuudella, ikäänkuin sellaista oikeutta pitäisi katsoa aivan luonnolliseksi asiaksi. Ionen luonteen riippumattomuudesta huolimatta oli Arbakeen onnistunut saada itselleen salainen ja mahtava vaikutusvalta häneen. Ione ei voinut sitä vastustaa. Hetkittäin hän sitä halusi, mutta milloinkaan hän ei ollut varsinaisesti sitä yrittänyt tehdä. Arbakeen käärmeensilmä kahlitsi hänet, hän hallitsi häntä sellaisen miehen taikavoimalla, joka jo kauan on tottunut toisia tahtoonsa taivuttamaan: Tuntematta hänen todellista luonnettaan ja tietämättä mitään hänen salaa palavasta rakkaudestaan Ione tunsi häntä kohtaan sitä kunnioitusta, joka kyvyllä on viisautta, hyveellä pyhyyttä kohtaan. Hän piti häntä vanhanajan viisaan kaltaisena, joka inhimillisistä intohimoistaan vapautuneena on päässyt tiedon salaisuuksien perille. Hänestä Arbakes oli vähemmän maallinen olento kuten hän itse, vaan pikemmin joku salaperäisen ja pyhän menneisyyden oraakkeli. Hän ei rakastanut, vaan hän pelkäsi häntä. Hänen läsnäolonsa oli vastenmielistä hänestä. Se hämmensi hänen henkeään silloinkin kun Arbakes oli loistavimmalla tuulellaan. Hänen kylmä ja ylpeä luonteensa vaikutti korkealta vuorelta, joka peittää auringon varjoon. Mutta hän ei milloinkaan kieltäytynyt häntä vastaanottamasta. Hän oli tahdoton tuon vaikutuksen suhteen, joka herätti hänen rinnassaan, ehkei pelkoa, niin ainakin tuskaa jostakin liikkumattomasta, jostakin sietämättömästä.

Arbakes puolestaan oli päättänyt käyttää kaikki keinonsa saadakseen omakseen sen aarteen, jota hän niin himoitsi. Hän iloitsi ja riemuitsi onnistuttuaan uudelleen valtaamaan hänen veljensä. Siitä hetkestä asti, jolloin Apekides sortui aijemmin kuvaamamme juhlan ylelliseen aistihuumaan, oli hänen valtansa nuoreen pappiin ollut kaikkivoittava ja ehdoton. Hän tiesi, ettei kukaan ole niin sidottu kuin nuori ja tulinen mies, joka ensi kertaa on vapautunut aistiensa orjuudesta.