»Saat, lapsi kulta, saat. Ja raskain työsi tästä lähtien on laulaa kreikkalaisia lauluja Pompeijin ihanimmalle naiselle.»
Tyttö hypähti, hänen äsken niin iloiset piirteensä synkkenivät, hän huokasi syvään ja tarttuen pelastajansa käteen hän virkkoi:
»Minä arvelin pääseväni kanssasi sinun taloosi.»
»Niin käykin nyt. Tule, me hukkaamme aikaa!»
4 LUKU.
Glaukuksen kilpailija ennättää ennen häntä.
Ione oli niitä loistavia luonteita, jommoisia vain harvoin tapaamme todellisessa elämässä. Hänessä yhdistyivät täydellisesti harvinaisimmat hengenlahjat — nero ja kauneus. Eikä kellään ollut sellaisia älynominaisuuksia, joita hän ei itsessään tuntenut. Näemme mielellämme vaatimattoman ja kyvykkään yhtyneen, mutta missä hengenäly on voimakas, siellä ei ihailemamme vaatimattomuuskaan kykene kätkemään sitä siltä, jolla se on. Se on määrättyjen ominaisuuksien ylvästä itsetietoa, jota ei jokapäiväisellä ihmisellä ole tarjolle panna, joka nerolle antaa jonkinlaisen vaatimattoman, pidätetyn ja rauhattoman leiman, se hämmentää ja mairii teitä kun sen tapaatte. Ione kyllä tunsi arvonsa, mutta sillä viehättävällä tottuneisuudella, joka totta puhuen on vain hänen sukupuolensa etuja, hän kykeni — ja sellaisesta voivat vain harvat kyvykkäät miehet ylpeillä — hän kykeni herkkää älyään muovaamaan niiden mukaan, jotka häntä ympäröivät. Suihkukaivo pirskotti vettänsä rannalle, rotkoon, kukille; virkisti, hymyili ja hyväili kaikkialla. Siitä ylpeästä itsetietoisuudesta, joka aina sisältyy henkiseen etevämmyyteen, hän oli vapaa — se oli hänessä kehittynyt riippumattomuuden tunteeksi. Hän kulki siten omaa loistavaa ja yksinäistä polkuaan. Hän ei pyytänyt apua eikä neuvoa keltään iäkkäältä holhoojalta, hän totteli vain oman tahrattoman puhtautensa viettejä. Hän ei tiennyt mitään pakottavista ja ehdottomista siveysmuodoista. Hän laati ne oman vakaumuksena mukaan, mutta hän teki sen sellaisella herkällä ja naisellisella suloudella, niin erehtymättömän varmasti, että meidän täytyy sanoa, ettei hän muotoja loukannut, vaan sai ne itseään tottelemaan. Hänen sulojensa lähde oli ehtymätön — kaiken tavallisimmankin hän sai kauniiksi, hänen sanallaan, katseellaan tuntui olevan taikavoima. Joka häntä rakasti se astui aivan uuteen mailmaan — se jätti tämän kurjan ja ahtaan maan. Hän oli maassa, jossa hänen silmänsä näkivät kaiken ikäänkuin hypnotisoidun mediumin kautta. Kun Ione oli lähellä, oli hän kuulevinaan mitä vienointa soittoa, ja joutui tunnetilaan, jossa on niin vähän maista ja jommoiseen musiikki usein ihmisen johtaa — huumeeseen, joka hienostaa ja kohottaa, joka tosin vaatii kaikki aistit hereille, mutta joka samalla antaa niille henkevämmän leiman.
Hän oli aivankuin luotu johtamaan ja taikomaan erikoisia ja tavallista rohkeampia miehisiä luonteita. Häntä rakastaakseen vaadittiin kahta intohimoa: itserakkautta ja kunnianhimoa. Joka häntä jumaloi, sen täytyi pyrkiä korkealle. Ei ollut ihmeellistä, että hän täydellisesti kahlitsi ja alisti salataikaisen, mutta tulisen egyptiläisen hengen, miehen, jossa mitä väkevimmät intohimot asustivat. Hänen kauneutensa ja hengenälynsä yhdessä lumosivat hänet.
Eläen irrallaan muusta maailmasta hänen täytyi osata arvioida sellaista luonteenitsenäisyyttä, joka hänen laillaan pyrki vapautumaan ulkoisista seikoista. Hän ei huomannut tai hän ei tahtonut huomata, että sama eristäytyminen vierotti Ionen hänestä vielä enemmän kuin tavallisesta ympäristöstä. Ionen itsenäisyys erosi hänen yksinäisyydestään kuin vastakkaiset poolit — kuin päivä yöstä. Hän oli erakko mustien ja vakavien paheittensa, Ione kauniitten haaveilujensa ja puhtaan hyveensä vaikutuksesta.
Vaikka siis ei ollutkaan mitään kummallista siinä, että Ione oli niin täydellisesti vallannut egyptiläisen, niin omituista oli, että hän niin äkkiä ja eittämättä oli kahlinnut atenalaisen kirkkaan ja aurinkoisen sydämen. Glaukuksen oli hänen ikäänkuin auringonsäteistä kutoutuneen luonteensa iloisuus vienyt nautintoja hakemaan. Aikakautensa haihatteluissa temmeltäessään hän ei niinkään totellut rangaistavia taipumuksia kuin nuoruuden ja terveyden ilakoivia ääniä. Hänen luonteensa kirkkaus valaisi jokaisen rotkon ja kuilun, johon hän harhaillessaan joutui. Hänen mielikuvitusvoimansa sokaisi hänet, mutta hänen sydämensä oli turmeltumaton. Selvänäköisempänä kuin miksi hänen toverinsa häntä luulivatkaan hän huomasi heidän tavottelevan hänen rikkauksiaan ja nuoruuttaan, mutta rikkautta halveksien hän piti sitä vain nautinnon välineenä ja nuoruuden synnyttämä yhteistunne liitti hänet hänen tovereihinsa. Hän tunsi ainakin itsessään herätteet pyrkiä korkeammille tasoille kuin mitä nautinnoissa oli hänelle tarjolla. Mutta mailma oli silloin suuri vankityrmä, jonka päävartijana oli Rooman keisari; ja samat kunnon ominaisuudet, jotka vapaan Atenan aikoina olisivat hänen kunnianhimonsa saaneet työskentelemään, samat nyt orjuuden päivinä olivat tehneet hänestä toimettoman ja nautinnonhaluisen ihmisen, sillä silloisessa luonnottomassa ja pöhöttyneessä sivistysmailmassa oli kaikki jalompi tavottelu mahdotonta. Kunnianhimo saattoi mielivaltaisen ja loisteliaan hovin piireissä päästä vain liehäilyn ja viekkauden avulla voittoon. Ahneudesta oli tullut ainoa kunnianhimo — valtiontoimia ja provinsseja tavoteltiin vain nylkyä varten, ja koko hallitus oli vain ryöstön järjestelmää. Pikku valtioissa on kunnianhimolla toimiva ja mahdollisimman puhdas leima; toveripiirin rajat hiotuneemmat, isänmaanrakkaus tulisempaa. Pikku valtioissa yleinen mielipide on keskittynyttä ja ankaraa, jokaisen silmä tarkkaa toisen tointa; jokaisen julkiset puuhat ovat läheisesti liittyneet hänen yksityisiin suhteisiinsa; jokainen kohta hänen ahtaalla toimialallaan on lapsuudesta asti juontunut läheisesti kotiseudunmuistoihin; kansalaisten myötätunto on usein samaa kuin ystävien hyväilyt. Mutta suurissa valtioissa pääkaupunki on vain hovia; provinssit — useimmille tuntemattomia, tavoiltaan ja kieleltään emämaalle vieraita — eivät kuulu hänen isänmaallisten harrastustensa piiriin; niiden asukkaiden pyrkimykset eivät ole hänen omiaan. Hovista haetaan suosiota maineen asemasta; hovin ulkopuolella on yleinen mielipide kadottanut kaiken valtansa ja itsekkyydellä ei ole lainkaan vaakatasaajaa.