»Minä vannon jumalten nimeen, oikean käteni ja kuun kuutta.»
»Vaiti! puhu hiljaa — kumarru lähemmä — anna kätesi! Tunnetko Arbakeen? Oletko pannut kukkia kuoleman alttarille? Ah! kätesi on kylmä — mutta kuule! — oletko vannonut tuon hirveän valan?»
»Kuka sinä olet, mistä tulet, kalpea tyttö?» Apekides virkkoi pelästyneenä. »En tunne sinua. Sinun rinnoillasi ei ole minun pääni levännyt. En ole koskaan ennen sinua nähnyt.»
»Mutta sinä olet kuullut minun ääneni — Mutta valjetkaamme siitä — ne muistot ovat häpeäksi meille kummallekin. Kuule, sinulla on sisar?»
»Puhu! Puhu! Mitä hänestä?»
»Sinä tunnet kuoleman ilojuhlat, vieras — ehkä mielit itsekin olla niissä mukana — mutta tahtoisitko laskea sisaresi niihin, silloinkuin Arbakes on isäntänä?»
»Oi, jumalat! Hän ei uskalla! Tyttö, jos minua petät, niin vapise! Minä revin sinut palasiksi!»
»Puhun totta. Juuri nyt puhuessani on Ione Arbakeen asunnossa — ensi kertaa hänen vieraanaan. Sinä tiedät nyt, mikä vaara häntä uhkaa. Hyvästi! Olen velvollisuuteni täyttänyt.»
»Pysähdy, jää», pappi huusi pidellen päätään. »Jos kaikki on totta, niin kuinka voin hänet pelastaa? Minua ei päästetä sisään. En tunne tuon kamottavan talon kaikkia salakäytäviä. Oi, Nemesis, näin minua oikein rankaiset!»
»Minä päästän orjani kotiin. Ole sinä oppaani ja toverini! Minä vien sinut tuon rakennuksen yksityisovelle. Minä kuiskaan sinulle tunnussanat. Ota ase mukaasi — sitä voi tarvita!»