Eräässä sivukappelissa, joka tuon kirkon monissa korjauksissa luultavasti kauan sitten on hävinnyt, olivat, niinkuin ennen olen maininnut, Savelli ynnä ne muutamat palvelijat, jotka tribuuni oli pidättänyt luonaan. Savelli yksin ei maannut; hän istui suorana ja kuunnellen henkeään vetämättä, kappelin korkeitten kynttiläin luodessa kirkkaan valonsa hänen nopeasti vaihtelevaan muotoonsa.
"Nyt taivas suokoon!" sanoi hän, "tuon lurjuksen onnistuvan! Tällaista tilaisuutta ei tule koskaan enää. Hänellä on lujat jäntereet ja tottunut käsi, epäilemättä; mutta toinen on väkevä mies. Kun työ kerran on tehty, en pidä lukua, pääseekö tekijä pakoon vai ei; joll'ei, meidän täytyy tukkia hänen suunsa! Kuolleet eivät lörpöttele. Mutta pahimmassa tapauksessa, kuka voi kostaa Rienzin puolesta? Ei ole toista Rienziä! Meidän miehet ja Frangipanit ottavat haltuunsa Aventinin, Colonnat ja Orsinit kaupungin muut korttelit, ja kun tuota mestarineroa ei ole olemassa, me nauramme kansan raivolle. Mutta jos jouduttaisiin kiikkiin —" ja Savelli, jonka hermot hänen vihollistensa onneksi eivät olleet hänen tahtonsa mukaiset, peitti kauhistuen kasvonsa, — "luulen kuulevani kolinaa — ei — tuuliko se on — turhia, vanha Vico de Scotto kai käänteleikse rautapaidassaan — hiljaista — en pidä tuosta hiljaisuudesta! Ei huutoa — ei hiiskahdusta! Olisiko roisto pettänyt, tai jollei hän olisi päässyt akkunasta? Lapsen työhän se olisi — vai olisiko vahtimies tavannut hänet?"
Aika kului, päivän ensi säde hitaasti valkeni, kun hän luuli kuulevansa kirkon ovea suljettavan. Savellin epätietoisuus kävi kärsimättömäksi. Hän hiipi kappelista tribuunin vuodetta kohti — kaikki oli hiljaisuutta.
"Ehkä kuolon hiljaisuutta", sanoi Savelli, peräytyen takaisin.
Sillävälin tribuuni koettaen turhaan sulkea silmiänsä pysyi vielä valppaampana epämukavan asentonsa takia, jossa hänen täytyi maata — sillä kun vuoteen pääpuoli oli antanut myöden, mutta muu osa pysynyt eheänä, hän oli siirtynyt jalkopäähän ja asettunut sinne niin mukavasti kuin oli mahdollista. Lamppu, vaikka esiriput sitä kaihtivat, oli näin ollen häntä vastapäätä. Hermostuneena valppaudestaan hän vihdoin arveli, että tuo ikävä ja värähtelevä valo piti unosen etäällä, ja oli nousemaisillaan siirtämään sitä etäämmälle, kun hän huomasi vuoteen toisen pään esirippua varovaisesti kohotettavan. Hän pysyi hiljaa ja varuillaan. Ennenkuin hän ehti vetää henkeänsä, tumma haamu ilmaantui valolähteen ja vuoteen väliin, ja hän tunsi että isku lankesi siihen kohtaan vuodetta, jossa se ilman tuota tapausta, joka oli näyttänyt hänestä merkilliseltä, olisi lävistänyt hänen rintansa. Rienzi ei odotellut toista paremmin suunnattua iskua; kun salamurhaaja vielä kumarruksissaan hapuili hämärässä valaistuksessa, hän hyökkäsi rotevan ja jäntereisen ruumiinsa kaikin painoin ja voimin hänen kimppuunsa, väänsi tikarin konnan kädestä ja paiskattuaan hänen vuoteesen painoi polvensa hänen rintaansa. — Tikari kohosi — välähti — laskeusi — murhaaja kiemartui sivulle, ja se lävisti vain hänen oikean käsivartensa. Tribuuni nosti tappavaa iskua varten kostavan aseen.
Näin pettynyt salamurhaaja oli kaikkiin vaaran muotoihin tottunut mies, eikä hän nytkään menettänyt mielenmalttiaan.
"Malttakaa", sanoi hän, "jos tapatte minun, olette itse kuoleman oma.
Säästäkää minua, niin minä pelastan teidän."
"Konna!"
"Hiljaa — ei niin lujaa, seuralaisenne saattavat kuulla, ja joku heistä panna toimeen, mitä minä en saanut tehdyksi. Armahtakaa minua, niin ilmaisen teille asioita, jotka ovat arvokkaampia kuin henkeni, mutta älkää huutako — älkää puhuko lujaa, minä varotan teitä!"
Tribuuni tunsi sydämensä seisahtuvan. Tuossa yksinäisessä paikassa, etäällä jumaloivasta kansastaan — hartaasta turvajoukostaan — vain vihamielisiä ylimyksiä tai kenties petollisia palvelijoita kuuluvissa, eikö pettynyt murhamies antanut hänelle terveellistä varotusta? Ja nuot sanat ja tuo epäileminen näyttivät yht'äkkiä vaihtavan heidän asemansa ja jättävän voittajan vielä salamurhaajan valtaan.