"Tämä on hauska näytelmä", sanoi Orsini, jääden vanhan Colonnan rinnalle, "mutta se saattaa päättyä surkeasti."
"Saattaa kyllä", sanoi vanhus, "jos tribuuni kuulee puheesi."
Orsini vaaleni. "Mitä — ei — ei, vaikka hän kuulisikin, ei hän koskaan vihastu sanoista, vaan sanoo nauravansa meidän tyhjälle raivollemme. Toissapäivänä joku lurjus kertoi hänelle, mitä Annibaldi oli sanonut hänestä — sanoja joista tosi ritari olisi sydänveren vaatinut, mutta hän lähetti noutamaan Annibaldin luokseen ja sanoi, 'ystäväni, ota tämä kultakukkaro — hovinarrin tulee saada palkkansa'."
"Ottiko Annibaldi sen vastaan?"
"No ei; tribuunia miellytti hänen sukkeluutensa, ja hän pyysi häntä syömään kanssaan illallista; ja Annibaldi sanoo, ettei hän milloinkaan ole viettänyt hauskempaa iltaa, eikä hän enää ihmettele että hänen sukulaisensa Ricardo paljon pitää tuosta vekkulista."
Heidän saavuttuaan Lateranin kirkolle, Luca di Savelli myöskin jäi jälelle, sekä kuiskutteli Orsinin korvaan. Frangipani ja muutamat muut ylimykset vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä. Rienzi ennen lähtemistään tuohon hiljaiseen rakennukseen, jossa hänen tavan mukaan tuli viettää yönsä vartioiden asevarustustaan, jätti hyvästi väkijoukon sekä kehotti sitä seuraavana aamuna "tulemaan kuulemaan asioita, jotka, hän vakuutti, olivat otollisia taivaalle ja maalle."
Äärettömässä väkijoukossa nuot sanat herättivät uteliaisuutta ja riemua, ja ne, joita Cecco del Vecchio oli ennakolta vähin valmistellut, tervehtivät niitä tribuuninsa heikontumattoman päättäväisyyden enteeksi. Kansa hajaantui erinomaisessa järjestyksessä ja rauhassa, ja merkillisenä seikkana mainitaan, ettei niin suuressa tungoksessa, jossa oli miehiä kaikista puolueista, ei kukaan käyttänyt väkivaltaa eikä haastanut riitaa. Vain muutamia ylimyksiä ja sotilaita, muitten mukana Luca di Savelli, jonka liukas kohteliaisuus ja ivallinen mielenlaatu huvittivat tribuunia, sekä muutamia hovipoikia ja palvelijoita jäi jälelle. Paitse yhtä ainoata pylväskäytävässä astuskelevaa vahtimiestä palatsin, basiilikan ja Konstantinuksen lähteen avara edusta pian oli autiona ja rauhallisena kolkossa kuutamossa. Tuossa kirkossa ajan tapojen ja juhlamenojen mukaan teutoonilaisten kuninkaitten jälkeläinen otettiin Santo Spiriton ritarikuntaan. Hänen ylpeytensä tai jokin yhtä heikko, vaikka anteeksiannettavampi taikausko sai hänen kylpemään parfyyrivaasissa, jonka perätön taru pyhitti Konstantinukselle, ja tämä teko, niinkuin Savelli oli ennustanut, kävi hänelle kalliiksi. Määrättyjen menojen päätyttyä, hänen aseensa sijoitettiin P. Johanneksen pylväitten suojaan. Sinne hänen valtavuoteensakin oli valmistettu. [Pohjoisemmissa maissa ritarin olisi ollut viettäminen yönsä nukkumatta. Italiassa aseitten vartioimismenoja ei näy yhtä ankarasti noudatetun.]
Seuralaiset, hovipojat ja kamaripalvelijat poistuivat näkyvistä erääseen rakennuksen sivukappeliin, ja Rienzi jäi yksin. Yksi ainoa, hänen vuoteensa vieressä palava lamppu kilpaili surullisen kuutamon kanssa, joka korkeista ikkunoista loi käytävään ja pylväisin "hämärän, salaperäisen valonsa." Paikan pyhyys, hetken juhlallisuus, ja häntä ympäröivä yksinäinen hiljaisuus olivat omiansa syventämään tuon menestyksen pojan harrasta mielialaa. Monet ja korkeat aatokset liitivät edelleen, milloin maallisia pyrintöjä, milloin ylevämpää, mutta uneksivaa uskoa, kunnes hän vihdoin mietiskelyistään väsyneenä heittäytyi vuoteelle. Enne, jota vakavampi historia ei jätä mainitsematta, tapahtui samana hetkenä, jolloin hän laskeutui vuoteelle, joka oli uusi ja tilaisuutta varten valmistettu. Osa siitä vajosi hänen alleen; häneen itseensä tuo tapaus teki vaikutuksen, ja hän hyppäsi pystyyn vaaleten ja jupisten itsekseen, mutta, ikäänkuin häveten heikkouttaan, hän hetkisen kuluttua asettui levolle sekä veti esiriput ympärilleen.
Ajan ehtiessä kuun säteet yhä himmentyivät ja valon ja varjon jyrkkä erotus hälveni marmorisillalta nopeaan; silloin rakennuksen syrjäisimmästä kolkasta pylvään takaa kummallinen varjo äkkiä loihe kehnoon valaistukseen — se hiipi eteenpäin — se liikkui kaikua herättämättä — pylväästä pylvääsen se liehui — se vetäytyi vihdoin tribuunin vuodetta lähimmän patsaan taakse — se pysyi liikkumatta.
Varjot yhä tummenivat; hiljaisuus tuntui syvenevän; kuu oli laskenut; paitsi Rienzin vieressä tuikuttavan lampun alakuloista sädettä yön pimeys verhosi tuon juhlallisen ja kummittelevan näkymön.