"Montreal meidän podestaksemme?" huusi Orsini.
"Miksei", sanoi Savelli, "yhtä hyvin korkeasukuinen podesta kuin halpasukuinen tribuuni! Mutta minä luulen että tulemme toimeen ilman kumpaakin, Colonna, onko tuo Fra Morealen lähettiläs jo lähtenyt kaupungista?"
"Luullakseni."
"Ei", sanoi Orsini, "minä tapasin hänet portilla ja tunsin hänet vanhastaan; hän on Rodolf, saksilainen, entinen Colonnan palkkalainen, joka vanhoina hyvinä aikoina teki leskiksi monet klienteistäni. Hän on salapuvun tapasessa, vaikka minä hänet tunsin ja puhuttelin häntä, ajatellen, että hänestä saattaa vielä tulla kelpo ystävä, sekä käskin häntä odottamaan palatsissani."
"Oikein tehty", sanoi Savelli aatoksissaan ja hänen silmänsä kohtasivat Orsinin. Hetken perästä hajosi kokous, jossa paljon oli puhuttu eikä mitään päätetty. Mutta Luca di Savelli odotti porttikäytävässä ja kehotti Frangipania ynnä muita ylimyksiä yhtymään Orsinin palatsissa.
"Colonna-ukko", sanoi hän, "on jo melkein vanhuudenhöperö. Ilman häntä pääsemme pian päätökseen, hänen poikansa kyllä käy valtakirjasta."
Se ennustus oli totta, sillä puolen tuntia kestänyt keskustelu Rodof
Saksilaisen kanssa kypsytti ajatuksen toiminnaksi.
V Luku.
Yö ja sen tapaukset.
Seuraavana iltana pantiin Roomassa toimeen suurenmoisin näytelmä, minkä keisarikaupunki oli nähnyt, sitten Caesarien kukistumisen. Rooman kansa oli erityisenä etuoikeutenaan säilyttänyt kansalaistensa asettamisen ritarikuntaan. Kahtakymmentä vuotta ennen oli Colonnan ja Orsinin osaksi tullut tuo kansallinen kunnianosotus. Rienzi, joka piti sitä alkunäytäntönä tärkeämpään juhlatoimitukseen, annatti itselleen tuon saman arvon. Capitolista Lateraniin, pitkänä saattojoukkona vaelsi kaikki, mitä Roomassa löytyi jaloa, kaunista ja uljasta. Etupäässä kulki lukematon joukko ratsumiehiä kaikista lähiseuduista Italiaa, tilaisuuteen täysin soveltuvissa tamineissa. Sitten tuli torventoitottajia, hopeaisine torvineen sekä soittoniekkoja kaikenlaatuisia, ritarin sotaoriin kullalla silattuja varustuksia kantavia nuorukaisia seurasi Rooman ylhäisimmät naiset, joiden komeilemishalu ja kenties ihastus kunnian voittoriemusta (joka vaikuttaa, että naiset sopivat monet loukkaukset) sai heidän unhottamaan puolisoittensa nöyryytyksen; ja heidän keskellään Nina ja Irene, pimentäen kaikki muut. Sitten kulki tribuuni ja paavin vikaari, ympärillään kaikki kaupungin mahtavat signorit, jotka, sydämissä kiukku, kostonhimo ja halveksuminen, kiistelivät, kuka saisi olla lähinnä päivän ruhtinasta. Ylpeäsydäminen Colonna vanhus yksin pysyi erillään, seuraten lyhyen välimatkan päässä tarkoin harkitun yksinkertaisessa puvussa. Mutta hänen ikänsä, hänen arvonsa, hänen entinen sodassa ja valtioasioissa saavuttamansa maine eivät olleet riittäviä nostamaan hänen harmaitten hapsiensa ja ylhäisen olemuksensa osaksi ainoatakaan sellaista suostumuksenhuutoa, millä tervehdittiin mitättömintä signoria, jolle suuri tribuuni hymyili. Lähinnä Rienziä kulki Savelli, nöyrimpänä kursastelevasta joukosta; aivan tribuunin edessä astui kaksi miestä, toisella paljastettu miekka kädessä, toinen kantaen pendonea eli kuninkaallista arvoa kuvaavaa lippua. Tribuuni itse oli puettuna pitkään, kullalla uhkeasti kirjattuun viittaan, valkeata satiinia, jonka lumikirkkaasta heijastuksesta (miri candoris) historioitsija erityisesti kertoo; hänen rinnassaan oli useita noita ennen mainitsemiani salaperäisiä merkkejä, joitten merkityksen tunsi kenties hän vaan yksin. Hänen tummasta silmästään ja tuosta korkeasta otsasta, jossa ajatus näytti uinahtaneen, niinkuin uinahtaa myrsky, heti saatettiin huomata että hänen mielensä pysyi vieraana häntä ympäröivälle loistolle, mutta silloin tällöin hän ponnisti itseänsä ja puhui jonkun sanan Raimondille tahi Savellille.