"Eikä; seuratkaa minua, niin kerron teille enemmän."
"Sinulla on rikostoveria, koira!"
"Jos olisi, onhan puukko kurkussani."
"Pyritkö karkuun?"
"En pääse, jos pyrkisinkin."
Rienzi katseli tarkkaan salamurhaajaa lampun kolkossa valossa. Hänen raaka ja siivoton naamansa, karkea vaatteuksensa ja vieras äänensointunsa tuntuivat riittävästi todistavan että hän oli vaan muitten kätyri; ja saattoipa olla viisasta uhmata nykyistä ja tiettyä vaaraa, monien vastaisten ja aavistamattomien välttämiseksi. Ja Rienzi oli aseella varustettu, väkevä, notkea, nuoruuden kukoistuksessa; ja pahimmassa tapauksessa huoneen jokaisesta kolkasta hänen äänensä olisi ulottunut kappelissa oleviin — jos heihin saattoi luottaa.
"Näytä minulle sisääntulopaikkasi ja keinosi", sanoi hän, "ja jos epäilen vaan sinua kulkiessamme — olet kuoleman oma. Ota lamppu."
Roisto nyökkäsi päätään, otti vasempaan käteensä lampun, niinkuin oli käsketty, ja Rienzin koura hänen olkapäässään kiinni, veren tippuessa oikeasta käsivarresta hän hiipi hiljaa pitkin kirkkoa — ehti alttarille — jonka vasemmalla puolella oli vähäinen huone, johon papit tavallisesti vetäytyivät. Rienziä hetkisen arvelutti.
"Jos huomaan", hän kuiskasi, "pienimmänkin kavaluuden merkin, olet ensimmäinen uhri!"
Salamurhaaja nyökkäsi jälleen päätänsä ja kulki edelleen. He astuivat huoneesen; tribuunin omituinen opas viittasi avonaiseen akkunaan. "Tuosta tulin sisään", sanoi hän, "ja jos sallitte, menen uloskin —"