"Iskujen painolla, herra!" vastasi kauhea soturi. "Mutta käsky on kova; minä mielelläni antaisin heidän kurjan verensä virrata jonkun hetken kauemmin. Sitäpaitsi, antakaa minulle anteeksi; tottelemalla käskyjänne tottelenko herraani, heimolaistanne? Vanhalta Tapani Colonnalta — joka harvoin surkeilee verta tai aarteita, Jumala häntä siunatkoon — (paitsi omiansa!) — minä palkan saan, ja hänelle minä olen vannonut kuuliaisuutta."
"Diavolo!" mutisi ritari, ja kiukun tuli leimahti hänen poskilleen, mutta Italian ylimysten tavallisella mielenmaltilla hän hillitsi kuohuvan sappensa ja sanoi ääneensä tyynesti mutta arvokkaasti:
"Te'e niinkuin käsken; rauhoita mylläkkä, te'e meistä peräytyvä puoli. Toimita niin, että kaikki on hiljaista tunnin kuluttua ja tule huomenna luokseni palkintoasi perimään; olkoon tämä kukkaro vastaisen kiitollisuuteni käsiraha. Mitä sukulaiseeni tulee, jota käsken sinun mainitsemaan kunnioittavammin, niin minä puhun hänen nimessään. Kuule! melu kasvaa — eripuraisuus yltyy — mene — älä silmänräpäystäkään hukkaa!"
Säikähtyneenä patriicin levollisesta vakavuudesta, Rudolf nyökkäsi päätään, pujahutti vastaamatta rahat poveensa ja lähti kulkemaan tiheimpään tungokseen. Mutta juuri ennenkuin hän saapui perille, oli äkkinäinen vastavaikutus päässyt voimaan.
Nuori ritari, jäätyään yksin tuohon paikkaan, seurasi silmillään palkkasoturin poistuvaa vartaloa, laskevan auringon viistoon paistaessa hänen välähtelevään kypäriinsä, ja sanoi katkerasti itsekseen: "Kovaonninen kaupunki, kaikkein mahtavimpien muistojen lähde — tuhansien kansakuntien kukistunut ruhtinatar — kuinka ovat petolliset ja uskottomat lapsesi alentaneet ja häväisseet sinun! Ylimyksesi jaettuina, toinen toistansa vastassa kansasi kiroomina ylimyksesi — pappisi, joiden pitäisi rauhaa kylvämän, eripuraisuuden istuttajina — kirkkosi isä hyljännyt uljaat muurisi, hänen kotinsa pakopaikka, hänen hiippansa läänitys, hänen hovinsa gallialainen kylä — ja me! me, jotka olemme Rooman jalointa verta — me Caesarein pojat, puolijumalista syntyisin, suojelemme hillitöntä, ja inhottua tilaa noiden palkkalaisten miekoilla, jotka saadessaan maksunsa pilkkaavat pelkuruuttamme — jotka pitävät porvareitamme orjina ja kopeilevat herrojansa vastaan! Voi, jospa meillä, Rooman perinnöllisillä päälliköillä, olisi ainoa laillinen turvajoukkomme kansalaistemme kiitollisissa sydämissä!"
Niin syvästi tunsi nuori Adrian näitten sanojensa katkeran totuuden, että haikeat kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiansa hänen puhuessaan. Hän ei tuntenut lainkaan häpeää pyyhkiessään niitä pois, sillä heikkous, joka langennutta sukukuntaa itkee, ei ole naisen, vaan enkelin heikkoutta.
Kun hän kääntyi verkalleen jättääkseen paikan, hänen askeleitansa yht'äkkiä ehkäisi korkea huuto: "Rienzi! Rienzi!" halkaisi ilman. Capitolin muureista välkkyvän Tiberin kalvoon tuo nimi kaikui kauas ja laajalti; ja kun huuto oli haihtunut ilmoihin, sitä seurasi hiljaisuus niin syvä, niin yleinen, niin hengetön, että saattoi luulla itse kuoleman levinneen yli kaupungin. Ja väkijoukon äärimmäisessä reunassa sekä muita korkeammalle kohonneena, mahdottoman suurten kivilohkareitten päällä, joita oli Rooman raunioista murrettu joissakin äskeisissä, riitelevien puolueitten välillä tavallisissa taisteluissa, rintavarustukseksi kansalaisille kansalaisia vastaan — näitten äänettömien muistojen päällä Rooman menneestä suuruudesta, nykyisestä kurjuudesta, seisoi tuo erinomainen mies, johon syvimmin kaikista hänen aikalaisistaan, koski toisen ajan kunnia, toisen alennus.
Seisoen etäällä tuosta näyttämöstä, Adrian saattoi vain eroittaa Rienzin vartalon tummat piirteet; hän saattoi vain kuulla heikon kai'un hänen mahtavasta äänestään; hän saattoi vain huomata viihdytetystä, vaan vielä aaltoilevasta ihmismerestä, joka levisi ylt'ympäri, päät paljastettuina auringon viimeisille säteille, vaikutuksen kaunopuheliaisuudesta, jota sen ajan ihmiset ovat vakuuttaneet ihmeen kaltaiseksi — mutta joka todellisuudessa oli sellainen vähemmän miehen neron, kuin kuulijakunnan mielensuosion tähden — vaikutuksen jokaiseen, joka joi sydämeensä ja sieluunsa sen polttavain ajatusten virrasta.
Vain lyhyen aikaa oli tuo vartalo näkyvissä Adrian di Castellon tarkastelevalle silmälle, ja tuon äänen kaiku kuuluvissa hänen heristetylle korvalleen; mutta tämä aika oli tarpeeksi pitkä saamaan toimeen kaiken sen vaikutuksen, minkä Adrian oli toivonut.
Toinen huuto, kiihkeämpi, kestävämpi ensimmäistä — huuto, jossa puhui tulvailevien ajatusten ja hurjan innostuksen irroitus — ilmaisi puheen päättyneen; sitten hetken hiljaisuuden perästä nähtiin väentungoksen hajaantuvan kaikille suunnille ja poistuvan pitkin katuja lukuisissa ryhmissä ja joukkioissa, joista jokainen oli todistuksena siitä syvästä ja pysyväisestä vaikutuksesta, minkä tuo puhe oli rahvaasen tehnyt. Jokainen poski hehkui — jokainen kieli puhui; puhujan mielentila oli elävänä henkenä vallannut kuulijain sydämet. Hän oli pauhannut patriicien laittomuuksia vastaan, mutta hän oli sanallaan riisunut aseet plebeijien kiukulta — hän oli saarnannut vapautta, mutta hän oli vastustanut vallattomuutta. Hän oli rauhoittanut nykyisyyden lupaamalla tulevaisuutta. Hän oli nuhdellut heidän riitojaan, mutta hän oli puoltanut heidän asiaansa. Hän oli hillinnyt heidän tämänpäiväisen kostonsa, juhlallisesti vakuuttaen heille huomispäiväistä oikeutta. Niin suuri saattaa olla yhden miehen valta, niin mahtava hänen kaunopuheliaisuutensa, niin pelottava hänen neronsa — kun hän aseettomana, arvoltaan alhaisena, miekatta ja kärpännahkaviitatta, puhuu kansalle, jota sorretaan.