IV Luku.
Eräs seikkailu.
Adrian Colonna, välttäen hajaantuneesta väkijoukosta irtaantuneita ryhmiä, riensi kiivaasti pitkin kapeata katua kohden palatsiansa, joka oli melkoisen matkan päässä äskeisestä tappelupaikasta. Hänen elämänkasvatuksensa sai hänen tuntemaan syvää osanottoa sekä maansa eripuraisuuksiin ja riitoihin, että myöskin äsken näkemäänsä kohtaukseen ja Rienzin vaikutusvaltaan.
Orpona, nuorempaa mutta varakasta Colonnasuvun haaraa, Adrian oli kasvanut sukulaisensa hoidon ja holhouksen alaisena, tuon viekkaan mutta urhean Tapani Colonnan, joka kaikista Rooman ylimyksistä oli mahtavin, sekä paavin suosion että aseellisten palkkalaisten paljouden tähden, joita hän rikkautensa vuoksi pystyi hankkimaan. Adrian oli varhain osottanut siihen aikaan erinomaisena pidettyä taipumusta henkisiin pyrinnöihin, ja omistanut itselleen paljon siitä vähästä, mitä silloin tunnettiin hänen maansa muinaisesta kielestä ja muinaisesta historiasta.
Vaikka Adrian oli vielä poika, siihen aikaan kun hän ensikerran lukijalle esitettynä oli sattunut näkemään Rienzin, veljen kuolemasta johtuneen mielialan, hänen hellä sydämensä oli täyttynyt Colan murheen osanotolla ja häpeällä sukulaistensa tunteettomuudesta heidän omien kiistojensa seurauksesta. Hän vakavasti oli etsinyt Rienzin ystävyyttä ja nuoruudestaan huolimatta tullut tuntemaan hänen luonteensa mahtavuuden ja voiman. Mutta vaikka Rienzi lyhyen ajan perästä ei näyttänyt enää muistelevan veljensä kuolemaa — vaikka hän jälleen oli saapunut Colonnan saleihin ja nauttinut heidän ylönkatsovaa vieraanvaraisuuttaan, hän olemukseltaan pysyi erillään ja jonkun matkan päässä, jonka perille Adriankin vaan osaksi saattoi päästä. Pian kieltäytyi kaikista avun, suosion ja ylennyksen tarjouksista, ja jokainen Adrianin osottama ystävyyden merkki, sen sijaan että se olisi lähentänyt häntä, näytti vain loukaten saattavan häntä kylmempään etäisyyteen. Hänen kevyt leikillisyytensä ja puheensa vilkkaus, jotka ennen tekivät hänen tervetulleeksi vieraaksi niitten seuraan, joiden elämä kului taistelujen ja juhlimisten vaiheilla, olivat muuttuneet ivalliseksi, kyynilliseksi ja juroksi luonnonlaaduksi. Mutta tylsistyneitä ylimyksiä huvitti hänen terävyytensä yhtä paljon, ja Adrian oli melkein ainoa, joka huomasi hymyssä piilevän käärmeen.
Usein Rienzi istui juhlassa äänetönnä, mutta tarkkaavana, ikäänkuin vartioiden jokaista silmäystä, punniten jokaista sanaa, ottaen mittaa jokaisen vieraan järjenvoimista, ky'yistä ja luonnonlaadusta; ja kun hän näytti saaneen tarpeeksensa, hänen henkensä oli kuohahtaa, hänen sanansa tulvata, ja kun hänen huikaiseva, mutta katkera sukkeluutensa välähti yöllisissä kesteissä, kukaan ei huomannut, että tuo iloton salama ennusti nousevaa myrskyä. Mutta sillävälin hän ei laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta seurustella alempien kaupunkilaisten kanssa, yllyttää heidän mieliänsä, kiihoittaa heidän kuvitustansa, tulistuttaa heidän ponnistuksiaan kuvauksilla nykyisyydestä ja kertomuksilla menneisyydestä. Hänen kansansuosionsa ja maineensa kasvoivat, ja hänen valtansa rahvaan joukossa oli sitä suurempi, kun hän oli ylhäisten suosima. Kentiesi hän tätä varten jatkoi Colonnan luona vierailultaan.
Kun kuusi vuotta ennen tuota aikaa Caesarien Capitoli oli saanut nähdä Petrarcan triumfin, oli nuoren Rienzin skolastisuuden maine saavuttanut runoilijan ystävyyden — ystävyyden, joka lyhyine keskeytyksineen jatkui loppuun asti, vaikka kummankin ala oli niin erilainen; ja jälkeenpäin, yhtenä Rooman Avignoniin valitsemista lähettiläistä, hän yhdessä Petrarcan kanssa kävi anomassa Clemens VI:lta, että hän muuttaisi pyhän istuimensa Avignonista jälleen Roomaan. Tässä toimessa hän ensikerran näytti kaunopuheliaisuutensa ja vakuutusvoimansa äärettömän mahdin. Todistuskappaleet eivät tosin pystyneet ylimmäiseen pappiin, joka piti enemmän lukua mukavuudesta kuin kunniasta, mutta hän ihastui puhujaan, ja Rienzi palasi Roomaan täynnä kunniaa ja verhottuna korkean ja vastuunalaisen viran arvokkaisuudella. Hän ei enää ollut vähäpätöinen opiskelevainen, hauska toveri, hän kohosi kerrassaan kaikkien vertaistensa yläpuolelle. Ei milloinkaan ennen ole virkamies osottanut niin järkähtämätöntä rehellisyyttä, niin turmeltumatonta intoa. Hän oli koettanut virkaveljissään herättää samaa perus-aatteitten ylevyyttä — mutta hän ei ollut onnistunut. Nyt varmana urastaan, hän oli ruvennut julkisesti kääntymään kansan puoleen; ja uusi henki näytti jo elähyttävän Rooman väestön.
Rienzin eläessä näitä aikoja, oli Adrian ollut kauan erotettuna hänestä ja poissa Roomasta.
Colonnat olivat luotettavia keisarillisen puolueen kannattajia, ja Adrian di Castello oli saanut kutsut keisarin hoviin ja noudattanut niitä. Tämän hallitsijan johdolla hän oli harjaantunut aseitten käyttämiseen, ja Saksan sotilasten joukossa hän oli oppinut hillitsemään synnynnäistä italialaista viekkauttaan pohjolan urheuden ritarillisuudella.
Jätettyänsä Baijerin, hän oli viettänyt lyhyen ajan erään maatilansa yksinäisyydessä, pohjoisen Italian ihanimpain järvien rannalla; ja sitten, mieli jalostuneena toiminnasta ja opinnoista, hän oli matkustellut useissa Italian vapaissa valtioissa, tullut katsantokannalle, joka oli vähemmän ennakkoluuloinen kuin hänen säädyssään vallitseva, sekä saavuttanut varhaista kunnioitusta tutkiessaan muitten luonteita ja toimia. Hänessä jalosukuisen italialaisen parhaimmat ominaisuudet yhtyivät. Intohimoisesti antautuneena kirjallisuuden viljelemiseen, terävä ja perinpohjainen valtiotaidossa, jalo ja ystävällinen olemukseltaan, hienotunteisella aistilla jalostaen haluansa nautinnoihin, hän myöskin oli miellyttävä käytökseltään, puhdas kunnialtaan ja taipumaton julmuuteen, mikä ominaisuus siihen aikaan oli peräti harvinaista italialaisessa luonnonlaadussa ja joka pohjan ritareistakin pian hävisi, heidän tullessaan tekimisiin tuon perinpohjaisen kavaluuden ja rehellisyyden halveksimisen kanssa, joka oli raakojen ja julmien etelämaalaisten tuntomerkkinä. Näitten ominaisuuksien ohessa hänessä löytyi maanmiestensä hellemmät intohimot — hän kunnioitti kauneutta ja piti lempeä jumaluutena.