Hän oli vasta muutama viikko sitten palannut syntymäkaupunkiinsa, johon hänen maineensa jo oli ehtinyt ennen häntä ja missä hänen entistä rakkauttansa tieteisin ja jaloa olemustansa vielä muisteltiin. Palattuaan hän huomasi Rienzin aseman paljoa enemmän muuttuneen kuin omansa. Adrian ei ollut vielä käynyt tuon oppineen luona. Hän tahtoi ensin omin silmin ja etäältä tarkastaa hänen menettelynsä syyt ja tarkoitukset, sillä osaksi hänellä oli oman säätynsä epäluulot Rienzistä, osaksi vallitsi hänessä kansan luottavainen innostus.
"Varmaankaan", sanoi hän itsekseen, kulkiessaan mietteissään eteenpäin, "varmaankaan ei ole enemmän kenenkään vallassa parantaa sairasta valtiotamme, ummistaa juopiamme, herättää kansalaisissamme esi-isien hyveitten muistoa. Mutta juuri tuo valta, kuinka vaarallinen se on! Olenhan nähnyt Italian vapaissa valtioissa miesten, jotka ovat ylennetyt valtaan kansan suojelemista varten, aluksi kunnostavan itsensä, ja sitten äkkinäisestä arvosta huumaantuneina pettävän asian, joka heidät kohotti? Totta kyllä, nuot miehet olivat päälliköitä ja ylimyksiä, mutta ovatko plebeijit vähemmän inhimillisiä? Olen kuitenkin kuullut ja nähnyt etäältä tarpeeksi — nyt olen tutkiva miestä itseä."
Näin itsekseen puhuessaan ei Adrian paljon huomannut monia käyskentelijöitä, jotka yhä väheten, sen mukaan kuin iltaa kului, riensivät kotiinsa. Niiden joukossa oli kaksi naista, jotka enää Adrianin kanssa olivat ainoat tuolla pitkällä, synkällä kadulla, jolle hän oli poikennut. Kuu paistoi jo kirkkaasti taivaalta, ja kun naiset kevein ja sukkelin askelin kulkivat hänen sivutsensa, nuorempi kääntyi takasin ja katseli häntä heleässä valossa kiihkein, mutta pelokkain silmäyksin.
"Miksi vapiset, kaunokaiseni?" sanoi hänen seuralaisensa, joka näytti noin viidenviidettä vuotiselta ja jonka puku ja ääni ilmaisivat, että hän oli alhaisempaa säätyä kuin nuorempi nainen. "Kadut ovat varsin rauhallisen näköiset, emmekä, kiitos neitsyen! ole aivan kaukana kotoakaan."
"Oi! Benedetta, se on hän! tuo nuori signor, hän on Adrian!"
"Sepä onni", sanoi hoitaja, sillä sellainen oli hänen toimensa, "häntä sanotaan rohkeaksi kuin pohjalaista; ja koska palazzo Colonna ei ole kaukana tästä, ehtii hänen apunsa meille hyvin, jos tulemme sen tarpeesen; siinä tapauksessa, armaani, että kävelet hiukan hitaammin kuin tähän asti."
Nuori nainen hiljensi askeleensa ja huokasi.
"Hän on todellakin hyvin uljas", virkkoi hoitaja; "mutta ällös ajattele enempää häntä; mitä avioliittoon tulee, niin hän on liian paljon ylhäisempi sinua, ja joksikin muuksi sinä olet liian siveä, ja veljesi liian ylpeä —"
"Ja sinä liian kielas, Benedetta. Kuinka saatat noin puhua, vaikka tiedät ettei hän milloinkaan, ei ainakaan siitä saakka, kuin olin pelkkä lapsi, ole puhutellutkaan minua, tuskinpa hän tietää koko olemassa olostanikaan. Hän, ylhäinen Adrian di Castello, Irene-paran unelmana! paljas ajatuskin on mielettömyyttä!"
"Miksi sitten", sanoi hoitaja vilkkaasti, "uneksit hänestä?"