Hänen kumppaninsa huokasi jälleen entistä syvempään.
"Pyhä Katariina!" jatkoi Benedetta, "vaikka maailmassa löytyisi vaan yksi ainoa mies, minä ennemmin kuolisin naimatonna, kuin ajattelisin häntä, ennenkuin hän olisi vähintään kahdesti suudellut kättäni ja jättänyt omaksi syykseni, ettei tuo kohdannut huuliani."
Nuori neiti ei vieläkään vastannut mitään.
"Mutta kuinka sinä olet saattanut rakastua häneen?" kysyi hoitaja. "Et ole nähnytkään häntä aivan usein; ja vasta hän noin neljä tahi viisi viikkoa sitten palasi Roomaan".
"Voi kuinka tyhmä sinä olet", vastasi ihana Irene. "Enkö tavan takaa ole kertonut sinulle, että rakastuin häneen kuusi vuotta sitten?"
"Ollessasi vain kymmenvuotias, jolloin nukke olisi ollut soveliain lemmittysi! Niin totta kuin olen kristitty, signora, sinä olet hyvin käyttänyt aikasi."
"Ja hänen poissa ollessaan", jatkoi tyttö, hellästi mutta murheellisena, "enkö kuullut häntä mainittavan, ja eikö hänen nimensä kaiku ollut kuin lemmen lahja, joka sai minut muistelemaan? Kun häntä ylisteltiin, enkö riemuinnut? Kun häntä moitittiin, enkö vihastunut? Ja kun kerrottiin, että hänen peitsensä oli aseleikeissä voitollinen, enkö itkenyt ylpeyttä? Ja kun kuiskaeltiin, että hänen armastelunsa olivat kukkasmajoissa tervetulleita, enkö yhtä kiihkeästi itkenyt murheesta? Eikö hänen kuusivuotinen poissaolonsa ollut uni, ja eikö hänen palajamisensa ollut heräjäminen valkeuteen — kunniakas ja aurinkoinen aamu. Ja minä saan nähdä hänen kirkossa hänen tietämättään minusta, ja hänen ratsastaessaan vilppaan ratsunsa seljässä akkunani ohi; eikö siinä ole kylläksi lemmen onnea?"
"Mutta jos hän ei rakasta sinua?"
"Hupsu! siitä en pidä väliä; enpä tiedä tahtoisinko sitä. Ehkä mieluummin haluaisin uneksua hänestä sellaisena, joksi hänen tahtoisin, kuin tuntea hänet siksi, mikä hän on. Hän saattaa olla tyly, epäjalo, tahi vain hiukan rakastaa minua; ennen tahtoisin olla kaikkea lempeä vailla, kuin olla kylmästi rakastettu, ja kuihduttaa sydäntäni vertaamalla sitä häneen. Nyt voin häntä rakastaa epämääräisenä, olemattomana, jumalallisena; mutta mikä olisi häpeäni, suruni, jos huomaisin hänen vähäpätöisemmäksi kuin olen kuvitellut! Silloin tosiaankin elämäni olisi raiskattu, silloin tosiaankin maan ihanuus mennyttä!"
Hyvänluontoinen hoitaja ei ollut aivan taipuvainen hyväksymään tällaisia mielipiteitä. Vaikka heidän luonteensa olisivatkin olleet enemmän toistensa kaltaiset, heidän ikänsä erotus olisi kuitenkin tehnyt tällaisen yksimielisyyden mahdottomaksi. Mistäpä muusta kuin nuoruudesta voipi kaikua takasin nuoruuden sielu — kaikki sen hurjien haaveilujen ja romantillisten hupsumaisuuksien säveleet? Hyvänluontoiseen hoitajaan eivät, koskeneet nuoren emäntänsä tunteet, mutta häneen koski suuri kiihkeys, jolla ne ilmaistiin. Hän piti tuota kovin ilkeänä, mutta kovin liikuttavana; hän pyyhki silmiänsä huntunsa kulmalla ja toivoi sydämensä pohjasta, että hänen nuori hoidokkaansa pian saisi oikean miehen, joka karkottaisi hänen päästään mokomat joutavat haaveet. Heidän keskustelunsa oli tauonnut hetkeksi, kun eräästä katujen kulmauksesta kuului korkea-äänistä naurua ja jalan-astuntaa. Tulisoihtuja näkyi korkealla, pilkaten kuun kelmeätä valoa, ja varsin lyhyen matkan päässä noista kahdesta naisesta lähestyi kadun kulmasta seitsemän tahi kahdeksan miehen suuruinen joukkio, jonka soihtujen punertavassa valossa nähtiin kantavan Orsinin kauhistuttavaa merkkiä.