Tämän ajan muitten vallattomuuksien joukossa ei ollut nuorten ja irstaisten ylimysten kesken harvinaista, että he pienissä aseellisissa seurueissa öisin kuljeskelivat pitkin katuja etsien tilaisuutta väkivaltaisiin seikkailuihin arkojen porvareitten parissa, tahi miekkojen mittelemiseen jonkun kilpailevan öitsijän kanssa heidän omasta säädystään. Tällaisen joukkion olivat Irene ja hänen seuralaisensa nyt sattuneet kohtaamaan.
"Pyhä Äiti", huusi Benedetta, käyden kalpeaksi ja melkein lähtien juoksemaan, "mikä kirous on kohdannut meitä? Kuinka saatoimme olla niin hupsuja ja viipyä näin myöhään neiti Ninan luona! Juokse, signora, juokse — tahi joudumme heidän käsiinsä!"
Mutta Benedettan kehotus tuli liian myöhään — naisten liehuvat verhot jo olivat huomatut; hetki sen jälkeen roistot olivat heidän ympärillään. Karkea käsi repäsi Benedettan hunnun syrjään, ja nähtyään kasvot, joita, vaikka eivät ne olleetkaan ajan säästämät, ei kuitenkaan sopinut varsin jyrkästi moittia, tuo raaka öykkäri viskasi hoitajaparan vasten seinää, päästäen kirouksen, johon kaikuna vastasi hänen toveriensa äänekäs nauru.
"Sinullapa onni naamoinesi, Giuseppe!"
"On sillä; eilenkin hän sai kiinni kuudenkymmenenvuotisen tytön".
"Ja sitten yksin tein jalostuttaakseen hänen kauneuttaan viillätti puukollaan hänen kasvojensa poikki, miks' — eikä hän ollut vaan kuudentoista!"
"Hei, pojat! kukas tässä on?" huudahti joukkion päällikkö, komeasti puettu mies, joka lähestyen keski-ikää, sitä enemmän oli tottunut nuoruuden hurjuuksiin; puhuessaan hän tempasi vapisevan Irenen toveriensa kourista. "Hoi, soihtuja tänne! Oh che bella faccia! mikä väri, mitkä silmät! — älä alas katsele kaunokaiseni; ei tarvitse sinun hävetä voittaessasi Orsinin rakkauden — ei tarvitse: riemuitse voitostasi — itse Martino di Porto anelee hymyilyäsi."
"Siunatun Äidin nimessä, päästäkää minut! Ei, herra, tämä ei käy laatuun — minä en ole ilman ystäviä — tämä häväistys ei ole tapahtuva!"
"Kuulkaa hänen hopeanhelkkävää torumistaan, sepä parempi kuin oivallisimman hurttani haukku! Tämä seikkailu vastaa kuukauden etsintää. Mitä! etkö tahdo tulla? — vastustelee ja huutaakin! — Francesco, Pietro, te olette joukon hienoimmat. Käärikää huntu hänen ympärilleen — lopettakaa tämä musiikki — sillä lailla! kantakaa hän edelläni palatsiini, ja huomenna sydänkäpyseni saat mennä kotiisi, kädessäsi kultavasu, jonka saatat sanoa ostaneesi torilta."
Mutta Irenen huudot, Irenen vastarinta olivat jo hankkineet apua hänelle, ja Adrianin lähestyessä paikkaa, heittäytyi hoitaja polvilleen hänen eteensä.