"Karhun lippu", sanoi Giordano Orsini äreästi. — "Voitto ei ole oleva teidän yksin, hyvä herra!"
"Meidän sukumme on aina ennenkin käynyt Rooman etupäässä", vastasi
Colonna kopeasti.
"Ei niin kauan kuin Orsinin palatsia on kivi kiven päällä."
"Malttakaa", sanoi Luca di Savelli, "kiistelettekö taljasta pedon vielä eläessä? Meillä on ankara päivätyö tehtävänä."
"Eikä aivan", sanoi Colonna-vanhus; "Johan di Vico on ensimmäisessä hyökkäyksessä karkaava puolellemme ja muutamat tyytymättömät ovat luvanneet avata portit. — No, mitä uutisia?" kysyi hän vakoojalta, joka täyttä laukkaa oli laskettanut hänen luokseen.
"Portit ovat auki — ei peitsen kärkeä välky vallilla!"
"Enkö sanonut sitä, hyvät herrat?" huudahti Colonna voittoriemuisena, "Näyttää siltä kun voittaisimme Rooman miekan iskutta. — Pietro, kuinka käy sinun pahojen aavistustesi?" Tuo sanottiin yhdelle hänen pojanpojistaan — Giannnin esikoiselle — kauniille nuorukaiselle, joka tuskin kahta viikkoa oli ollut naimisissa. Hän ei vastannut mitään. "Pikku Pietroni", jatkoi Colonna, puhuen seuralaisilleen, "on niin nuori aviomies vasta, että hän, viime yönä näki unta puolisostaan, ja tuota pitää hän, poika-parka, pahana enteenä."
"Hän oli surupuvussa ja vetäytyi syleilystäni sanoen: 'Voi Colonnaa, voi Colonnaa!'" sanoi tuo nuori mies vakavana.
"Olen elänyt lähes yhdeksänkymmentä vuotta", vastasi vanhus, "ja nähnyt siis ehkä neljäkymmentä tuhatta unta, joista kaksi on toteutunut, muut ovat olleet perättömiä. Päätä sitten minkä verran todenmukaisuutta tuolla tieteelläsi on."
Näin jutellen he saapuivat jousten kantomatkan päähän porteista, jotka vielä olivat auki. Kaikkialla vallitsi kuolon hiljaisuus. Joukko, josta suurin osa oli ulkomaalaisia palkkasotureita, seisahtui neuvottelemaan — silloin yht'äkkiä tulisoihtu lensi korkealle yli muurien, se loisti hetkisen ja sammui sitten sähisten savilätäkköön. "Se oli ystäviemme merkki, niinkuin sopimus oli", huusi vanha Colonna. "Pietro, eteenpäin joukkoinesi!"