Nuori ylimys sulki silmiristikkonsa, asettui osastonsa etupäähän ja ratsasti peitsi tanassa porteille. Aamu oli ollut sumuinen ja kolea, ja aurinko, joka vaan silloin tällöin oli pilkistänyt pilvien lomasta, puhkesi nyt esiin, valaen kirkkauttaan täydeltä terältä — kimallellen nuoren ratsumiehen huiskuvasta höyhentöyhdöstä ja välkkyvästä sotisovasta, hänen kiitäessään synkkään porttikaarrokseen useita askelia joukkonsa edellä. Eteenpäin riensivät hänen miehensä. — eteenpäin pyyhkäsi ratsuväki, Gianni Colonnan, Pietron isän johtamana. — Oli syntynyt hetken hiljaisuus, jonka rikkoivat vaan aseitten kalske ja kavioitten töminä — kun muurien sisäpuolelta raju huuto kajahti — "Rooma, tribuuni ja kansa! Spirito Santo Cavaliere!" Pääjoukko seisahtui hämmästyneenä. Yht'äkkiä Gianni Colonna nähtiin pakenevan täyttä laukkaa portista.
"Poikani, poikani!" hän huusi, "poikani murhattu!" — hän pysähtyi äkkiä neuvottomana ja lisäten: "mutta olen kostava!" hän kääntyi takasin ja nelisti porttikäytävään jälleen — silloin mahdottoman suuren laskusalvan muotoinen rautainen vehje laukesi onnettoman isän päälle musertaen miehen ja hevosen maahan — samaksi sekavaksi veriseksi läjäksi.
Vanha Colonna näki tuon ja tuskin uskoi silmiänsä; ja ennenkuin hänen joukkonsa tointuivat kauhistuksestaan, kone kohosi ylös ja ruumiin päällitse syöksyi esiin kansan sotavoima. Tuhansin tuhansien perästä se rynnisti eteenpäin, hurjana, ärjyvänä, raivostuneena virtana. Joka taholta se painui vasten vihollistaan, jonka ankara sotakuri ja täydelliset rauta-asut kestivät ja torjuivat hyökkäyksen.
"Kosto ja Colonna!" — "Karhu ja Orsini!" — "Sääli ja Frangipani!" "Lyökää käärmeen ja Savellin edestä!" kaikui ilmoille sekaantuen saksalaisten karheisin huutoihin: "Täydet kukkarot ja kolme Kölnin kuningasta!" Roomalaisia, joitten raivo oli suurempi kuin sotakunto, kaatui laumottain palkkasoturien rivien ympärille: mutta kun toinen kaatui, toinen astui sijaan, ja yhä raikui vähentymättömän innokkaana sotahuuto: "Rooma, tribuuni ja kansa! — Spirito Santo Cavaliere!" Päähineensä ja keisarillisen viittansa takia alttiina joka nuolelle ja miekaniskulle raivostunut Rienzi johti jokaista rynnäkköä, huitoen hirvittävällä tapparallaan, jonka käyttämisestä italialaiset olivat kuuluisia ja jota hän piti kansallisena aseena. Luontonsa jokaisen synkemmän ja karkeamman vietin kiihottamana, veri tulistuneena, intohimot tulvillaan, taistellen kuin kansalainen vapautensa, hallitsija kruununsa edestä, hänen uhkarohkeutensa näytti hämmästyneestä vihollisesta mielettömyydeltä, hänen ehjänä säilymisensä tai'alta. Kaikkialla, missä hyvänsä uupui hänen omansa, tai vihollisen oli peräytyminen, välkkyi hänen valkea viittansa ja heilahteli hänen pertuskansa; mutta hänen raivonsa näytti etupäässä olevan suunnattu päälliköihin ja aina missä hänen ratsunsa pyörähteli kuultiin hänen äänensä: "missä on Colonna?" — "Tänne Orsini!" — "Spirito Santo Cavaliere!" Kolme kertaa hyökättiin porteilta, kolme kertaa lyötiin roomalaiset takasin; kolmannella gonfalon, kirkkolippu, jota kannettiin tribuunin edessä, iskettiin maahan. Silloin hän ensikerran näytti hämmästyvän ja peljästyvän ja nostaen silmänsä taivasta kohden hän huudahti: "Oi Herra, oletko minun hyljännyt?" Tuon sanottuaan hän rohkaistuneena vielä kerran viittasi kädellään ja johti hurjan joukkonsa rynnäkköön.
Iltapuoleen taistelu päättyi. Ylimyksiltä, joita tribuunin hyökkäykset etupäässä olivat tavotelleet, oli ylpeys ja kukka murrettu. Colonnan ruhtinaallisesta sukuhaarasta oli kolme saanut surmansa. Giordano Orsini oli kuolettavasti haavotettu; hurja Rinaldo oli jäänyt pois taistelusta. Frangipanein uljaimpia signoreja ei ollut enää olemassa; ja Luca, Savellien pelkuri päämies, oli kauan sitten pelastunut pakenemalla. Toiselta puolen kaupunkilaisten vaurio oli ollut hirveä; — maa oli kuin verinen räme — ja surmattujen (ratsujen ja ratsumiesten) ruumisröykkiöitten keskellä ehtootähti näki Rienzin ja roomalaisten palajavan voitettujen takaa-ajosta. Riemuhuudot seurasivat tribuunin vonkuvaa ratsua hänen kulkiessaan kaupungin portista; ja saavuttuaan sisäpuolella olevalle aukealle, hän kohtasi suuren joukon sellaisia, jotka kykenemättömyytensä, sukupuolensa tahi ikävuosiensa takia olivat olleet taisteluun osaaottamatta — vaimoja, lapsia, ikäloppuja ynnä avojalkaisia, mustakaapuisia munkkeja — ja voitonsanoman kuultuaan tulleet hänen riemukulkuaan tervehtimään.
Rienzi seisautti ratsunsa Colonnan pojan ruumiin viereen, joka puolittain virui vesilätäkössä, ja sen rinnalla, porttikäytävästä korjattuna, Gianni Colonna (sama Gianni Colonna, jonka peitsi oli tuhonnut hänen hennon veliparkansa). Hän katseli kaatuneita iltatähden murheellisesti kuvastuessa veriseen lätäkköön ja hurmeiseen haarniskaan, sydän täynnä monenlaisia tunteita; ja kääntyessään poispäin hän näki nuoren Angelon, joka muutamien Ninan varusväkeen kuuluvien seurassa oli saapunut paikalle ja lähestyi tribuunia.
"Lapsi", sanoi Rienzi viitaten vainajaan; "siunattu sinä, jolla ei ole omaisesi verta kostettavana! Jolla on, hänen hetkensä on ennemmin tai myöhemmin tuleva, ja kauhea hetki se on!"
Nuot sanat painuivat syvään Angelon sydämeen, ja ne sittemmin kävivät kohtalonomaisiksi sanoiksi puhujalle ja kuulijalle.
Ennenkuin Rienzi oli täysin tyyntynyt, ja surmattujen leskien ja äitien parannan — kuolevien valitusten munkkien rohkaistusten — yhtyessä voittoriemun jylinään — taistelutanterelta kuului vaimojen ja jälellejääneitten suusta huuto: "vihollinen! — vihollinen!"
"Aseisiin!" huusi tribuuni, "takasin järjestykseen — mutta ne eivät saata olla niin rohkeita!"