Kavioitten töminää, torvien toitotusta kuului; samassa täyttä laukkaa porteista sisään raisusti karahutti ratsumiehiä kolmenkymmenen paikoille.
"Joutsiin!" huusi tribuuni, astuen eteenpäin, — "mutta malttakaa — johtaja on aseeton — lippu omamme. Pyhä Neitsyt, tuohan on neapelilainen lähettiläämme, Adrian di Castello!"
Hengästyneenä — pölyisenä — Adrian seisahtui heimolaistensa verestä punottavan lätäkön ääreen — kuolleitten kalpeitten kasvojen tuijottaessa häneen.
"Liian myöhään — voi, voi! — hirmuinen kohtalo! kovaonninen Rooma!"
"He lankesivat itse kaivamaansa kuoppaan", sanoi, tribuuni lujalla mutta kolkolla äänellä. — "Jalo Adrian, jospa varotuksesi olisi tämän ehkäissyt!"
"Pois korska mies! — pois!" sanoi Andrian viitaten kärsimättömästi kädellään, "sinun pitäisi suojella roomalaisten henkeä, ja — voi Gianni! — Pietro! — — eikö syntyperä, maine ja nuoruutesi, poika parka — eikö se voinut sinua pelastaa?"
"Antakaa hänelle anteeksi, ystäväni", sanoi tribuuni väkijoukolle, — "hänen murheensa on luonnollinen ja hän ei tunne koko heidän rikkomustaan. — Poistukaa, minä pyydän — jättäkää hän meidän haltuumme".
Adrianin olisi saattanut käydä huonosti ilman noita tribuunin sanoja.
Nuori ylimys astui ratsunsa seljästä ja kumartui sukulaistensa puoleen:
tribuunikin luovutti hevosensa aseenkantajansa huostaan, lähestyi
Adriania ja, huolimatta hänen vastustelemisistansa vei hänet syrjään —:
"Nuori ystäväni", sanoi hän suruissaan, "sydäntäni verestää; mutta kansa on vielä raivostunut, ole varovainen!"
"Varovainen!"