Rienzi: Rooman viimeinen tribuuni - Baron Edward Bulwer Lytton Lytton

"Kuule — kautta kunniani, nuot miehet eivät olleet nimesi arvoisia. Kaksinkertaisesti valapattoja — salamurhaajia — kapinoitsijoita — kuule minua!"

"Tribuuni, en tarvitse selvityksiä siitä mitä näen olkoot he kuolleet syystä tahi konnamaisesti teurastetut. Sukuni pyövelin ja minun välilläni ei ole sovintoa."

"Tuleeko sinustakin valapatto? — Tule, tule, en kuule noita sanoja. Rauhotu — lähde pois — ja jos kolmen päivän kuluttua syytät minua muusta kuin liiallisesta lempeydestä, niin päästän sinut valastasi ja olet vapaa olemaan viholliseni. Kansa tarkastelee meitä — hetken kuluttua en ehkä voi pelastaa sinua."

Nuoren patriicin tunteita ei ole helppo kuvata. Hän ei ollut paljoa oleskellut sukulaistensa parissa eikä milloinkaan saanut heidän puoleltaan tuta muuta kuin tavallista kohteliaisuutta. Mutta sukulaisuus on aina sukulaisuutta! Ja tuossa, sodan kovaonnisina uhreina olivat kaadettuina hänen sukunsa puu ja vesa, ydin ja toivo. Hän tunsi että tribuunia ei käynyt syyttäminen, heidän surmapaikkansakin todisti että he olivat kaatuneet maamiestensä kimppuun hyökätessään. Hän ei tuntenut myötätuntoisuutta heidän asiaansa, vaan heidän kohtaloonsa. Kiukku ja kostokin olivat häneltä kielletyt — sydän sitä enemmän alttiina murheen iskulle ja hermottomuudelle. Hän oli vaiti ja tuijotti yhä vainajiin, runsaitten kyynelten virratessa pitkin hänen poskiaan, ja hänen toivoton ja surullinen tilansa oli siinä määrin liikuttava, että väkijoukko, joka ensin oli vihoissaan, alkoi sääliä hänen murhettaan. Vihdoin hän näytti tehneen päätöksensä. Hän kääntyi Rienzin puoleen ja sanoi änkyttäen: "tribuuni, en moiti sinua enkä syytä. Jos olet ollut äkkinäinen tässä, Jumala on vaativa veren verestä. En ryhdy sotimaan vastaasi — puhut totta, valani on esteenä; ja jos hyvin hallitset, voin vielä muistaa olevani roomalainen. Mutta — mutta — katso noita verisiä ruumiita — me emme enää tapaa toisiamme! — Sisaresi — Jumala olkoon hänen kanssaan! — hänen ja minun välilläni on pimeä juopa!" Nuori ylimys vaikeni hetkeksi liikutuksen valtaamana ja jatkoi sitten: "nämät paperit vapauttavat minut lähettilästoimestani. Lipunkantajat, laskekaa alas tasavallan lippu. Tribuuni, älä puhu — tahdon olla tyyni — tyyni. Sitten hyvästi Rooma." Katsahtaen hätäisesti vainajiin hän hyppäsi ratsunsa selkään ja joukkonsa seuraamana katosi portista.

Tribuuni ei ollut yrittänyt pidättää häntä — ei ollut keskeyttänyt häntä. Hän tunsi että nuori ylimys oli ajatellut — toiminut niinkuin paras oli. Hän seurasi häntä silmillään.

"Näin kohtaloni", sanoi hän synkästi, "tempaa minulta jaloimman ystäväni ja parhaimman neuvonantajani — parempaa miestä ei Rooma ole milloinkaan menettänyt!"

Se on melskeisten valtioitten ikuinen kohtalo. Luokkain ja luokkain välittäjä — luonnoltaan jalo — intohimoton isänmaanystävä — ensimmäinen toimimaan — toiminnassaan tervein — katoaa pimeään näkymöltä. Hurjemmat ja vähemmän arkatuntoiset henget saavat yksinään mellastella tantereella; ei ainoatakaan puolueetonta eikä sovittavaa rengasta jää vihan ja vihan väliin — siksi kun uupumus, hirmutöistä kylläisenä, seuraa raivoa, ja lepona tervehditään despotismia.

IV Luku.

Perustuksen onteluus.

Valtiollisten tapahtumain nopea ja vaiheinen juoksu on vienyt meidät etäälle tribuunin sisaresta ja Adrianin kihlatusta. Ja tuon ihanan ja lempivän tytön mieluisat ajatukset ja suloiset haaveilut, vaikka ne hänestä olivat kaikkia kunnianhimon myrskyjä ja vaaroja arvokkaammat, eivät sovellu yhtä hyvin kerrottaviksi: — niitten lempeä yksitoikkoisuus on muutamalla sanalla kuvattu. Niillä oli vain yksi esine, ne pyrkivät vain yhteen päämäärään. Kaihoksuen veljensä hovin loistoa ja, milloin hän pakotti itsensä näyttäytymään, Ninan uhkeamman ja häikäisevän kauneuden ja kaikkivaltaavan läsnäolon pimentämänä — hänestä tuo komeus ja nuot ihmisjoukot näyttivät epätodelliselta näytelmältä, josta hän palasi tosielämään, — oman sydämensä toiveisiin ja aatoksiin. Tyttö parka! Velivainajansa hempeä ja hellä luonto oli hänessä kokonaan, eikä hiukkaakaan elossa olevan ankaraa henkeä eikä rajatonta kunnianhimoa — silmää väsyttävää, kiihkeätä loisteliaisuutta, — hän huonosti soveltui tuohon levottomaan, mutta uhkeaan ympäristöönsä, johon hän oli näin äkkiä siirretty.