Rienzi: Rooman viimeinen tribuuni

by Baron Edward Bulwer Lytton Lytton

Koko hänen hellä rakkautensa Rienziin ei pystynyt voittamaan jonkinlaista pelkoa, joka yhdessä sukupuolen ja ijän erilaisuuden kanssa esti häntä uskomasta hänelle asioita, jotka enimmin olivat hänen sydämellään.

Kun Adrianin Neapelin hovissa viipymisen määräaika oli kulunut umpeen (sillä tuohon hoviin, jonka valtaistuin oli ankarinten riitojen esineenä, tribuuni tarvitsi jaloimman ja ky'ykkäimmän edustajansa — ja juonet ja vastajuonet viivyttivät hänen lähtöänsä viikko viikolta), niin hän alkoi käydä levottomaksi ja aavistaa pahaa. Niinkuin monet itse näkymättömät, toimettomat katselijat, hän näki tietämättään kauemmaksi tulevaisuuteen kuin sekä tribuunin että Ninan syvempi järki; ja ylimysten vaarallisen tyytymättömyyden hän näki ja kuuli katseista ja kuiskauksista, jotka eivät tulleet tarkempiin ja epäluuloisempiin silmiin eikä korviin. Huolissaan, rauhattomana hän odotteli Adrianin palajamista, ei itsekkäisistä aiheista yksin, vaan syystä peljäten veljensä puolesta. Adrian di Castellossa, joka samalla oli sekä ylimys että isänmaan ystävä, oli kullakin puolueella välittäjä, ja hänen läsnäolonsa kävi päivä päivältä tarpeellisemmaksi, kunnes ylimysten salaliitto vihdoin puhkesi ilmi. Siitä hetkestä hän tuskin uskalsi toivoa: hänen tyyni mielensä, jota ei ollut sokasemassa korkealle kehittynyt nero, mikä, kuten liian usein on laita, sai tribuunin näkemään kovaa todellisuutta läpi petollisen ja välkkyvän valon, oivalsi että Rubiconin poikki oli kuljettu, ja kaikista seuraavista tapauksista hän sai vain selville kaksi seikkaa — veljensä vaaran ja ylkänsä poisjäämisen.

Vain Ninan kanssa saattoi hänen täysi sydämensä neuvotella, sillä Nina, olkoon heidän luonteensa olleet kuinka erilaiset tahansa, oli nainen, joka rakasti. Ja se heidät yhdisti. Rienzin vallan alkuaikoina he olivat viettäneet monta onnellisimmista hetkistään yhdessä, etäällä iloisista kansajoukoista, yksinään ja häiritsemättä, kesäiltoina kuutamoisilla parvekkeilla, tuossa keskinäisessä myötätuntoisuuden ja lohdutuksen jakelussa, joka kahdelle intohimoisolle ja vilpittömälle naiselle suo hupaista ajankuluketta ja tehokkainta lohtua. Mutta viimeisinä aikoina tuo seurustelu oli suuressa määrin pilaantunut. Siitä aamusta, jona ylimykset olivat saaneet anteeksi, siihen, jolloin he olivat marssineet Roomaa vastaan, oli kaikki ollut yhtämittaista rajua mielenliikutusta. Jokainen muoto, minkä Irene näki, oli uhkaava ja synkkä — kaikki hilpeys oli poissa — puuhaavaiset, huolestuneet neuvosmiehet tai aseelliset soturit olivat päiväkaudet olleet ainoat palatsissa kävijät. Rienziä ei ollut näkynyt kuin pikimältään; otsa synkkänä, Nina oli hellempi, hyväileväisempi kuin koskaan, mutta noista hyväilyistä pisti esiin murheellinen ja pahaenteinen sääli. Lohdutuksen ja rohkaisemisen yrityksiä seurasi sairaan hymy ja katkonaisia sanoja; ja Irenen olivat hänen oman sydämensä aavistukset valmistelleet sitä iskua kohtaamaan, joka lankesi — voitto oli hänen veljensä — vihollinen lannistettu — Rooma oli vapaa — mutta Colonnain ylevä huone oli menettänyt uljaimmat tukensa ja Adrian poistunut ijäksi! — Hän ei moittinut häntä, hän ei saattanut moittia veljeänsä, kumpikin oli menetellyt niinkuin kummankin tuli. Hän oli tapausten ja kohtalon uhrirukka — niitten tuulten Iphigenia, joitten tuli Rooma-laiva satamaan viedä, tahi, kenties, paiskata se syvyyteen. Hän huumaantui iskusta; hän ei itkenyt eikä valittanut; hän taipui myrskyn riehuessa, ja se kulki päällitse. Kahteen päivään hän ei nauttinut ravintoa eikä lepoa, hän sulkeutui huoneesensa, hän pyysi ainoastaan saada olla yksin: mutta kolmantena aamuna hän tointui kuin ihmeestä, sillä kolmantena aamuna tuotiin palatsiin seuraava kirje:

"IRENE. — Ennen tätä olet saanut tietää syvän suruni syyn, tunnet ettei Rooma enää voi olla Colonnan koti eikä Rooman tribuuni hänen veljensä. Kirjoittaessani näitä sanoja kunniani vain heikosti pitää minua pystyssä, kaikki rauenneet toiveeni, kaikki laatimani suunnitelmat, kaikki entinen ja nykyinen rakkauteni sinuun valtaavat sydämeni, enkä voi muuta tuntea kuin olevani kurja, Irene, Irene, suloinen muotosi ilmestyy eteeni, ja noista armaista silmistä minä luen että annat minulle anteeksi, — sinä ymmärrät minut, ja niin kalliisti kun tiedän sinun minua rakastavan, tahtoisit ennemmin että olisit kadottanut minun, ennemmin että olisin heimolaisteni kanssa haudassa, kuin tietää, että eläisin luokkani häväistyksenä, heimoni luopiona. Voi, miksikä olin Colonna? Miksikä sallimus teki minun jalosukuiseksi ja luonto ja olot kiinnittivät minun kansaan? Minä olen suljettu sekä lemmestä että kostosta: kaikki kostoni lankee minuun ja sinuun. Jumaloimani! Olemme kenties ijäksi erotetut; mutta kaiken sen autuuden nimessä, jonka olen tuntenut rinnallasi — kaiken sen humauksen, josta uneksuin — sen suloisen hetken, jolloin katseeni ensi kertaa kohtasi sinut, vartioidessani lempeän sielusi palajamista silmiisi ja huuliisi — ensimmäisen lemmentunnustuksesi — ensimmäisen suutelomme — viimeisten jäähyväistemme nimessä — vannon olevani uskollinen kuolemaani asti. Ei kukaan toinen ole koskaan karkottava sinun kuvaasi sydämestäni. Ja nyt, kun toivo näyttää rauenneen, uskollisuus käy kaksinkertaisesti pyhäksi. Ja sinä, armaani, etkö muistele minua? Etkö tahdo tuntea että olisimme kuin taivaan kihlattuja? Pohjolan taruissa kerrotaan ritarista, joka palattuaan Pyhältä Maalta tapasi impensä (joka luuli hänen kuolleeksi) taivaan morsiamena; hän rakensi erakkomajan tuon luostarin viereen ja, vaikk'eivät he enää milloinkaan nähneet toisiansa, heidän sielunsa olivat uskollisia kuolemaan asti. Samoin, Irene, olkaamme me toisillemme — kuolleita kaikelle muulle — kihlattuja muistossamme — ylhäällä vihkiytyäksemme. Mutta ennenkuin lopetan, yksi toivo sittenkin minulle sarastaa. Veljesi elämänrata, loistava ja ylevä, saattaa olla vain kuin putoavan tähden; jos pimeys sen nielisi, jos hänen valtansa loppuisi, jos hänen valtaistuimensa särkyisi ja Rooma ei enää tuntisi tribuuniansa, jos sinulla ei enää olisi veljenä heimoni tuomari ja surma, jos sinä loistostasi syöstäisiin, jos olisit ystävittä, sukulaisitta, yksin — silloin ilman kunniani tahraa, ilman häpeätä ja inhoa ottamastani mahtia ja onnellisuutta kädestä, joka vielä punottaa heimoni verestä, voin vaatia sinut omakseni. Kunnia lakkaa vallitsemasta, silloin kun sinä lakkaat olemasta suuri. En uskalla liiaksi antautua tuon unelman valtaan, se luettanee synniksi meille kummallekin. Mutta se on kuiskattava, jotta tuntisit Adrianisi kokonaan, koko hänen heikkoutensa ja voimansa. Oma lemmittyni, ikuisesti lemmittyni, toivottomasti lemmittynä hellemmin lemmittyni, hyvästi! Enkelit murheesi lieventäkööt ja varjelkoot minua synnistä, että ainakin tämän perästä kohtaisimme toisemme jälleen!" —

"Hän rakastaa minua — hän rakastaa minua vielä!" sanoi impi, puhjeten vihdoin itkuun, "ja minä olen jälleen autuas!"

Tuo kirje painettuna sydämelleen hän näytti toipuvan murheensa syvyydestä; hän kohtasi veljensä hymy huulilla, Ninan avoimin sylin, ja jos häntä murhe vielä kalvoi, niin se oli kätkössä kuin mato kukan helmassa.

Sillä välin, ensimmäisen voitoninnostuksen perästä, vaikeroiminen seurasi Rooman ihastusta; niin suuri oli ollut mieshukka, että yksityisten murhe riitti tukahuttamaan yleisen voittoriemun, ja useat surevista syyttivät puolustajaansa sortajiensa tuhotöistä, "Roma fu terribilmente vedovata" ["Rooma hirmuisesti leskeytyi">[. Lukuisat hautajaiset syvästi koskivat tribuuniin, ja samassa suhteessa kuin hänen myötätuntoisuutensa kansaan, kasvoi hänen vihansa ylimyksiin. Niinkuin kaikki, joitten uskonto on palava ja innokas, ei tribuunikaan paljoa sietänyt rikoksia, jotka koskivat uskonnon perustuksia. Valapatto oli hänestä alhaisin ja sovittamattomin teko, ja surmansa saaneet ylimykset olivat olleet kahdesti valapattoisia. Vihansa katkeruudessa hän kielsi heidän perheensä moneen päivään vaikeroimasta heidän ruumiittensa ääressä ja hän salli heidät vaan yksityisesti ja hiljaisesti haudattaa esi-isiensä holveihin: kohtuuton kosto, joka tahrasi hänen laakerinsa, mutta joka tuskin saattoi eritä hänen jyrkästä isänmaanrakkaudestaan. Kiirehtien lopettamaan, mitä hän oli alottanut ja päättäen heti marssia Marinoon, mihin kapinoitsijat olivat koonneet pirstaantuneet joukkonsa, hän kutsui neuvostonsa kokoon, esitti sille voiton varmuuden ja sitä seuraavan täydellisen rauhan paluutuksen. Mutta sotamiesten palkka oli maksamatta; ne olivat jo nurisseet; rahasto oli tyhjennetty, oli välttämätöntä täyttää se uudella verotuksella.

Neuvosmiesten joukossa oli useita, joitten perheet olivat saaneet hirmuisesti kärsiä taistelusta — ne kylmäverisesti kuuntelivat sodan jatkamista esitettävän. Toiset, niitten joukossa arka, mutta hyvää tarkottava Pandulfo, jotka tiesivät että heidän oman voittoriemunsakin suru ynnä kauhu oli synnyttänyt vastavaikutusta kansassa, selittivät että ei ollut menemistä esittämään uusia veroja. Rohkeampaa vastarintaa teki kolmas puolue, etupäässä Baroncelli — perusaatteeton, kunnianhimonen yllyttäjä — joka rahvaan mieleisellä luontonsa raakuudella kutkutellen sen huonoimpia intohimoja ja tuolla edistämisen teeskentelyllä, jota nykyään kutsutaan "liikutukseksi", jolla usein hurjin hullu pääsee tarkinta valtiomiestä edemmäksi, oli hiljaisesti saavuttanut suuren vaikutuksen alemmissa luokissa. Ne uskalsivat moittia uljasta tribuunia liiallisesta komeudesta, jota he itse ensimmäisinä olivat terottaneet hänen mieleensä — ja puolittain viittailivat kehnoihin ja epärehellisiin vaikuttimiin hänen vapauttaessaan ylimykset Rodolfin syytöksestä. Samasta eduskunnasta, jonka tribuuni oli henkiin herättänyt ja uudistanut vapauden tueksi — vapaus oli hyljätty. Hänen tulinen kaunopuheliaisuutensa vaikutti kolkkoa vaitioloa, ja lopuksi äänet olivat uusia veroja ja Marinon-retkeä vastaan. Rienzi lähti kokouksesta kiireesti ja hätäisenä. Lähtiessään salista, kirje annettiin hänen käteensä; hän luki sen ja oli hetken kuin ukkosen iskemänä. Sitten hän kutsui vartiojoukkonsa päällikön ja määräsi viisikymmentä ratsumiestä olemaan valmiina hänen käskyilleen, lähti Ninan huoneesen, tapasi hänen yksinään ja seisahtui hetkeksi katselemaan häntä niin kiinteästi, ettei hän peljästyksen valtaamana kyennyt puhumaan sanaakaan.

"Meidän on eroaminen."

"Eroaminen!"