"Niin, Nina; saattojoukkosi on valmiina, sinulla on sukulaisia, minulla ystäviä Florensissa. Florens on oleva kotisi."
"Cola —"
"Älä katsele minua noin. Vallan, loiston turvallisina aikoina sinä olit kaunistukseni, neuvonantajani. Nyt olet vaan minulle häiriöksi. Ja —"
"Voi Cola, älä puhu tuollaista! Mitä on tapahtunut? Älä ole noin kylmä — älä synkistä kulmiasi — älä käänny pois! Enkö ole sinulle enempi kuin iloisten hetkien toveri — kuin lempilintunen? Enkö ole puolisosi, Cola — enkä jalkavaimosi?"
"Liian rakas — liian rakas minulle", jupisi tribuuni; "sinä sivullani minä olen vaan puoleksi roomalainen. Nina, nuo kehnot orjat, jotka itse vapautin, hylkäävät minut. — Nyt juuri tänä hetkenä, jolloin saattaisin ainiaaksi häätää kaikki esteet Rooman uudistamisen tieltä nyt kun yksi voitto viittaa täydellisen menestyksen uraan — nyt kun maa on näkyvissä onneni jättää minut ulapalle! Nyt on vaara suurempi kuin ylimysten raivotessa — ylimykset ovat paenneet; kansa on kavaltamaisillaan Rooman ja minun."
"Ja tahtoisitko että minustakin tulisi petturi! Ei, Cola; kuolemassakin on Nina oleva rinnallasi. Elämä ja kunnia heijastuvat sinusta, ja se isku, joka kumoaa olemuksen, on hävittävä mitättömän varjonkin. Minä en tahdo erota sinusta."
"Nina", sanoi tribuuni ponnistellen suonenvedon tapaisessa liikutuksessa, — "saatat puhua kuolemasta sanan oikeassa merkityksessä. — Lähde! Jätä hän, joka ei enää voi suojella sinua eikä Roomaa!"
"En koskaan — koskaan."
"Oletko päättänyt?"
"Olen."