"Paremmillenne!" murisi teurastaja parka, "roomalaisella ei ole parempia, ja jollen olisi menettänyt kahta veljeäni San Lorenzon luona, —"
"Tuo koira niskottelee", sanoi joku Orsinin seuralaisista, "ja puhuu
San Lorenzosta!"
"Minä muistan hänen vanhastaan", sanoi toinen vieressä ratsastava
Orsinilainen. "Hän oli Rienzin joukkiota!"
"Oliko?" virkkoi toinen synkästi, "sitten eivät ole terveelliset esimerkit liian aikasia", ja huomatessaan teurastajan hurjistuneen ja uhmaavan katseen, Orsinilainen kylmästi survasi peitsensä hänen sydämeensä ja ratsasti hänen ruumiinsa ylitse.
"Häpeä! Häpeä!" "Murha! Murha!" huusi joukko ja alkoi hetken kiivastuksessa tunkeilla hurjien soturien ympärillä.
Legaatti kuuli huudon ja näki liikkeen; hän vaaleni. "Roistot nousevat uudestaan kapinaan!" hän jupisi.
"Eivät, teidän korkeutenne — eivät", sanoi Luca, "mutta saattaa olla hyvä herättää heissä terveellistä pelkoa; ne ovat aseettomia, sallikaa minun käskeä soturieni hajottamaan ne. Yksi ainoa sana on riittävä."
Kardinaali suostui ja sana sanottiin. Soturit, joiden sisua vielä kaiveli katkera muisto harjaantumattoman rahvaan voitosta, hajottivat väkijoukon pitkin katuja ilman sääliä ja armoa — ratsastaen kumoon tahi keihästäen kuka eteen sattui — täyttäen ilman huudoilla ja kirkunalla ja sortaen maahan melkein yhtä monta miestä, kuin joku päivä ennemmin olisi riittänyt Rooman puolustukseksi ja sen valtiolaitoksen turvaksi! Tuon hurjan ja melskeisen kohtauksen perästä ja sen uhrien ruumisten päällitse ratsasti legaatti seurueineen ottamaan Capitolin salissa vastaan kaupunkilaisten uskollisuudenvakuutusta ja julistamaan sortajat palanneiksi.
Heidän astuessaan portaitten vieressä ratsujensa seljästä, suurilla kirjaimilla kirjoitettu lappu pisti legaatin silmään. Se oli kiinnitetty basalttileijonan jalustaan ja peitti juuri sen kohdan, jossa paavin pannajulistus oli ollut. Siinä nähtiin sanat:
"Vapiskaa! Rienzi palajaa!"