VII Luku.
Menestyksettömän vallankumouksen seuraajat. Kenen moite — hyljätyn vai hyljääjien?
Talviauringon iloisesti paistaessa ylimysten sotajoukko kulki pitkin Rooman katuja. Kardinaali-legaatti ratsasti ensimmäisenä; vanha Tapani Colonna, (ei enää ylpeänä ja pystyisenä, vaan kumaraisena ja poikainsa kuoltua surusta murtuneena) hänen oikealla puolellaan; viekkaasti hymyilyvä Luca Savelli ja synkkäuhkainen Rinaldo Orsini kohta heidän takanaan. Pitkä, mutta raa'an näköinen jono se oli, enimmäkseen vieraita palkkalaisia, eikä näyttänyt tuo kulkue maanpaosta palaavilta kansalaisilta, vaan sisäänmarssivilta vihollisilta.
"Jalo herra Colonna", sanoi kardinaali-legaatti pieni, kuiva ranskalainen, täynnä karvaimpia ennakkoluuloja roomalaisiin, jotka niinkuin kaikkia vieraita pappismiehiä olivat peräti huonosti kohdelleet häntä hänen edellisellä matkallaan, "tuo Pepin, jonka Montreal lähetti käskettäväksenne on todellakin tehnyt meille kunnon työn."
Vanha Colonna nyökkäsi päätään, mutta ei vastannut mitään. Hänen vankka järkensä oli jo murtunut, ja höperyys oli nähtävänä hänen kankeassa katseessaan. Kardinaali jupisi: "hän ei kuule puhettani, murhe on tehnyt hänen lapseksi jälleen!" ja kääntyen ympäri hän viittasi kädellään Luca Savellia luokseen.
"Luca" sanoi legaatti, "olipa onni että Unkarin musta lippu pidätti provencelaisen Aversassa. Jos hän olisi lähtenyt Roomaan, niin olisimmepa saaneet tribuunin seuraajasta pahemman vastuksen kuin itse tribuunista! Montreal", sanoi hän mahtipontisesti ja hieman hymyillen, "on aatelismies ja ranskalainen. Tuo Pepin, joka on hänen valtuuttamansa, on joko lahjomisella tai uhkauksilla saatava puolellemme."
"Varmaan", vastasi Savelli, "se ei ole vaikeata. Montreal arveli käyvän lujemmaksi tuon vastarinnan, jonka hän itse olisi mielellään lopettanut —"
"Podestana tahi Rooman ruhtinaana, tuo vaatimaton mies! Me ranskalaiset ymmärrämme pitää ansioitamme asianmukaisessa arvossa; mutta tämä äkkiarvaamaton voitto hämmästyttää häntä niinkuin meitäkin, Luca; meidän tulee siepata saalis Pepiniltä, ennenkuin Montreal pääsee hänen avukseen. Mutta Rienzin täytyy kuolla. Kuulin että hän yhä pysyy P. Angeloon sulkeutuneena. Orsini rynnätköön hänen kimppuunsa. Tänään otamme haltuumme Capitolin — kumoamme kapinoitsijan lait — hajotamme tuon hullunkurisen eduskunnan ja panemme kaupungin hallinnon kolmen senaattorin käsiin — Rinaldo Orsinin, Colonnan ja itseni; teille, jalo herra, katsomme soveliaan toimen."
"Siinä on kylläksi, kun taasen pääsen palatsiini, ja retki kultaseppäin kortteliin pian sen linnotukset nostaa. Luca Savelli ei ole kunnianhimoinen mies. Hän vaan tahtoo olla rauhassa."
Kardinaali naurahti ivallisesti ja poikkesi Capitoliin vievälle tielle. Edustalle oli kerääntynyt katselijoita, kuten tavallisesti. "Tehkää tietä, tehkää tietä, lurjukset!" huusivat soturit rynnistäen kummallekin puolen väkijoukkoon, joka oli tottunut Rienzin seuralaisten rauhalliseen ja ystävälliseen kohteluun ja peräytyi liian hitaasti soturien keihästen ja hevosten kavioitten alta. Ystävämme Luigi, teurastaja, oli myöskin joukossa, ja hänen roomalainen verensä kovasti kuohahti, kun saksalaisen peitsen järeä varsi sattui hänen pyylevään vatsaansa. "Tuosta saat, roomalainen", sanoi raaka palkkasoturi koettaen solkata italiaa, "tehkää tietä paremmillenne, jo olette tarpeeksenne saaneet nähdä väenkokouksia ja näytelmiä."