"Kuulkaa häntä, kuulkaa poikaa!" huusi tribuuni, "lasten suusta viisaus puhuu! Hän toivoo olevansa mies niinkuin te olette, tehdäkseen, mitä teidän tulisi tehdä. Kuulkaa minua — näiden muutamien uskollisten kanssa minä ratsastan Colonnain korttelin läpi, vihollisenne linnan edustalle. Kolme kertaa on torveni törähtävä tuon linnan edustalla; jos kolmannella kerralla ette tule, aseellisina, — en sano kaikki, vaan kolme-, vaan kaksisataa, vaan yksi sata teistä — minä katkasen virkasauvani, ja maailma sanokoon että sataviisikymmentä rosvoa lannisti Rooman hengen ja hävitti sen hallinnon ja lait!"
Tuon sanottuaan hän astui alas portaita ja nousi ratsunsa selkään; ihmiset tekivät tietä äänettöminä, ja heidän tribuuninsa ja hänen pienoinen seurueensa kulkivat verkalleen eteenpäin ja poistuivat vähitellen yhä kasvavan väkijoukon silmistä.
Roomalaiset jäivät paikoilleen ja hetken päästä yllyttäjä Baroncelli, joka huomasi kunnianhimolleen aukenevan alan, alkoi puhutella heitä. Taikka hän ei ollut kaunopuhelias eikä lahjakas mies, hän osasi puhua rahvaisimpaan tapaan. Ja hän tiesi että turhamaisuus, velttous ja pöyhkeilevä ylpeys olivat hänen kuulijakuntansa heikkoja puolia.
"Hyvät herrat", sanoi hän noustuaan Leijonapaikalle, "tribuuni puhuu oivallisesti — niin hän ainakin puhuu — mutta marakattikin pani kissan kastanjoitaan noukkimaan; hän kärventäisi käpälänne tulennoksessa, mutta tepäs ette olekaan niin typeriä. Pyhimykset meitä auttakoot! Mutta tribuuni, hyvä mies, asuskelee palatsissa, pitää pitoja ja kylpee porfyriastioissa — hävetköön vähän — jossa P. Sylvesteri kastoi keisari Konstantinuksen; kyllähän tuosta taistella kannattaa, mutta mitä te siitä kostutte, muuta kuin saatte tuimia iskuja ja mulkoilla juhlanäytelmiä? Jos ajatte pois nuo miehet, niin saatte uuden viiniveron niskaanne: sen te saatte palkaksenne!"
"Kuulkaa!" huusi Cecco, "torvi soi — ikävä kyllä, paha, että hän rupesi verottamaan meitä!"
"Torvi soi", sanoi Baroncelli, "hopeainen torvi, Herra nähköön! Ensi viikolla, jos päästätte hänen pulasta, hänellä on kultanen. Mutta menkää — miksi ette lähde liikkeelle ystäväni — sataviisikymmentä palkkasoturia vaan. Ne ovat tosin koko piruja tappelemaan, kiireestä kantapäähän rauta-asussa, no entä sitten — jos ne katkovatkin neljä tai viisisataa kurkkua, niin saattehan ne viimein matkoihinsa, ja tribuuni syö sitä muhkeammat iltaset."
"Torvi soi toisen kerran", sanoi teurastaja. "Ellei vanha äitini olisi jo menettänyt kahta meistä, niin iskisinpä kiinni uljaan tribuunimme puolesta."
"Tarvitsette enemmän elohopeata sisäänne", jatkoi Baroncelli, "muuten myöhästytte. Ja mikä vahinko se olisi! — Jos uskotte tribuunia, niin hän on ainoa mies, joka kykenee pelastamaan Rooman. Mitä, te maailman jaloin kansa — tekö ette pystyisi pitämään puolianne! Tekö yhdestä miehestä riippuisitte — ette saisi Colonnaa ja Orsinia aisoissa pysymään! Kukas ylimykset San Lorenzon portilla löylytti? Ettekö te? Te saitte puustit ja tribuuni rahat! Loruja, antakaa miehen mennä, yhtä hyviä saa halvemmalla yllin kyllin. Ja kuulkaa, tuo on kolmas töräys, nyt on myöhästä."
Ja etäältä kuuluva pitkäveteinen torventoitotus oli kuin paikan poistuvan suojelushengen viimeinen varotus; ja kun sävel oli haihtunut hiljaisuuteen, apea mieliala valtasi kokoontuneet. He alkoivat kaivata, katua, silloin kuin kaipuu ja katumus eivät enää auttaneet. Baroncellin sukkeluudet kävivät yhtäkkiä vastenmielisiksi, ja puhuja sai harmikseen nähdä kuulijakuntansa hajaantuvan kaikille suunnille, juuri ollessaan ryhtymäisillään selittämään, mitä suuria hän itse voi saada aikaan heidän hyväksensä.
Mutta tribuuni kulki vahingoittumatta halki vaarallisen korttelin, jossa viholliset hänen tulostaan peljästyneinä, olivat vetäytyneet varustuksiinsa, jatkoi matkaansa P. Angelon linnaan, jonne Nina oli lähtenyt ennen häntä. Sinne hän saapui ja siellä oli häntä vastassa tuo uljas nainen hymy huulillaan hänen pelastumisestaan — vuodattamatta kyyneltäkään hänen onnettomuudestaan.