Hänen vieressään oli muutamia hänen vartioväestään, palvelijoistaan ynnä kaksi tai kolme etevintä porvaria.
Hän seisoi paljain päin ja pystyisenä, katsellen häpeävää, aseetonta rahvasta halveksivin, säälinsekaisin silmäyksin; ja kellonsoiton tauottua ja väkijoukon hiljaisena kuunnellessa hän näin puhui:
"Tulitte siis kerran vielä! Tulitteko orjina vai vapaina? Kourallinen aseellisia miehiä on muurienne sisäpuolella: taivutteko te, jotka porteiltanne karkotitte uljaimmat ritarit, Rooman kokeneimmat sotasankarit, sadanviidenkymmenen palkkalaisen ja vieraan ikeen alle? Tartutteko aseisin tribuuninne puolesta? Olette vaiti! — olkoon niin. Tartutteko aseisin omien oikeuksienne — oman Roomanne puolesta? Yhtä äänettömiä! Kautta pyhimysten, jotka pakanallisten jumalien valtaistuimilla hallitsevat, oletteko niin langenneet synnyinoikeudestanne? Ettekö ryhdy aseisin omaksi puolustukseksenne? Roomalaiset, kuulkaa minua! Olenko loukannut teitä? Jos niin on laita, teidän kätenne minut surmatkoot, ja sitten puukkonne vielä verestäni höyryävinä käykää päin rosvoa, joka on vain orjuutenne julistaja, silloin minä kuolen kunnioitettuna, kiitollisena ja kostettuna. Te itkette! Suuri Jumala, te itkette! Niin, minunkin tulisi itkeä — eläessäni hetken, jolloin saan turhaan puhua vapaudesta roomalaisille. — Itkeä! Onko tämä kyynelten aika? Itkekää nyt, niin kyyneleistänne olette korjaavat sadon rikosta, laittomuutta ja hirmuvaltaa! Roomalaiset, tarttukaa aseisiin! Seuratkaa minua heti Colonnan palatsiin, karkottakaa tuo roisto — karkottakaa vihollisenne (tehkää minun sitten mitä tahansa)", hän vaikeni, ei innostuksen kipinää synnyttäneet hänen sanansa — "tahi", hän jatkoi, "minä jätän teidät kohtalonne haltuun."
Syntyi pitkällinen, syvä, yleinen murina; se vihdoin puhkesi sanoiksi ja useat äänet huusivat yhdestä suusta: "paavin panna — sinä olet kirottu mies!"
"Mitä!" huusi tribuuni, "ja te minut hylkäätte, te, joitten tähden yksin ihminen uskaltaa langettaa minuun Jumalansa vasaman! Enkö minä teidän takianne ole julistettu kerettiläiseksi ja kapinoitsijaksi? Mitkä ovat minun luullut rikokseni? Että olen tehnyt Rooman ja väittänyt Italiata vapaaksi, että olen masentanut nuot kopeat valtaherrat, jotka olivat sekä paavin että kansan vitsaus. Ja te — te soimaatte minua siitä, mitä olen uskaltanut ja tehnyt hyväksenne! Hyvät ihmiset, teidän kanssanne olisin tahtonut taistella, teidän edestänne kuolla. Hyljätessänne minut te hyljäätte itsenne, ja koska en enää hallitse urhoollisia miehiä, niin luovutan valtani tyrannille, jota pidätte parempana. Seitsemän kuukautta olen ollut hallituksessa, kaupan vaurastuttanut, nuhteettomasti tuominnut, sotakentällä ollut voitollinen; — olen näyttänyt teille millainen Rooma voisi olla; ja nyt luopuessani vallasta, jonka minulle annoitte, kun minä olen poissa, iskekää oman vapautenne puolesta! Se ei merkitse mitään, kuka on urhoollisen ja suuren kansan ensimmäisenä. Näyttäkää, että Roomalla on useita Rienziä, mutta onnellisempia!"
"Kuka käski mennä meitä verottelemaan", sanoi Cecco del Vecchio, joka oli rahvaan mielipiteen olennoima: "ja miksei pannut ylimysten päitä poikki."
"Niin", sanoi entinen haudankaivaja, "mutta tuo siunattu porfyriastia!"
"Ja mitäs me menisimme surman suuhun", sanoi Luigi teurastaja, "niinkuin kaksi veljeäni? — Taivas heitä armahtakoon!"
Ihmisten kasvoissa nähtiin epäröimisen ja häpeän ilme; moni itki ja vaikeroitsi, ei kukaan (paitsi äskenmainittuja nureksijoita) syyttänyt, ei kukaan soimannut, mutta ei kukaan näyttänyt olevan halukas ryhtymään aseisiin. Oli päässyt valtaan yleinen kauhu, kummallinen välinpitämättömyyden ja tunnottomuuden tyven, mikä usein tapaa kansan, josta vapaus on vietin ja oikun asia, jossa se on käynyt kompasanaksi, joka ei ole kauan nauttinut kaikkia sen järkeviä, terveitä, hyödyllisiä ja siunattuja seurauksia, joka on säikähtänyt sen sarastusta julistavia myrskyjä. Kansa sellainen on etelässä tavallinen, se ei ole pohjolassakaan outo; sellaisen, jos Cromwell olisi elänyt vuotta kauemmin, Englantikin olisi saattanut nähdä: ja todellakin, jossakin määrin, sellaisen palauksen kansallisesta innostuksesta kansalliseen välinpitämättömyyteen Englanti näkikin, silloin kun sen lapset mielettöminä, ilman pidätystä, eteensä katsomatta luovuttivat verisen sodan hedelmät Ludvigin irstaalle kätyrille ja Sydneyn kuninkaalliselle murhaajalle. Sellaiseen henkiseen lainaukseen, sellaiseen järjen sokeuteen jaloinkin kansa joutuu, kun vapautta, jonka tulisi olla vuosisatojen kasvu, jonka juuret ulottuvat läpi tuhansien ylimuistoisten olojen kerrosten, vaalitaan vieraan maan kasvina ja se;, (samoin kuin muinaisen tarun puu ja Dryaadi) kukoistaa ja kuihtuu yhden ainoan suojelushenkensä mukana.
"Voi taivas, olisin minä mies!" huudahti Angelo, joka seisoi Rienzin takana.