Siirtäessään katseensa maahan hänen silmänsä viipyivät edustalla olevassa basalttileijonassa, jonka harmaaseen ja suunnattomaan vartaloon tähdet loivat kelmeän valon; silloin hän huomasi kaksi mustiin viittoihin puettua henkilöä patsasta kannattavan jalustan vieressä nähtävästi jossakin toimessa, jota hän ei saattanut erottaa. Hän peljästyi, sillä hän ei ollut koskaan voinut päästä siitä epämääräisestä luulosta, että oli olemassa jokin vakava ja määrätty yhteys hänen kohtalonsa ja tuon vanhan basalttileijonan välillä. Hän hiukan rohkasi mieltänsä kuullessaan vahtimiehen varottavan tunkeilijoita, ja heidän astuttuaan valoisammalle paikalle, hän huomasi heidän olevan munkkikaapuihin puettuja.
"Ole häiritsemättä meitä, poikani", sanoi toinen heistä vahtimiehelle. "Pyhän Isän legaatin käskystä me tähän julkiseen oikeuden ja rangaistuksen muistomerkkiin kiinnitämme kerettiläisen ja kapinoitsijan pannaanjulistuksen. Voi kirkon kiroomaa!"
VI Luku.
Temppelin kukistus.
Tuo oli kuin salama kirkkaana päivänä — tuo tribuunia kohdannut kovaonni, hänen valtansa kukkulalla, jolloin hän kourallisella urhoollisia, vapaudestaan pitäviä roomalaisia olisi ainiaaksi voinut musertaa Rooman vapautta vastustavan voiman — vahvistaa maansa oikeudet ja täyttää oman kunniansa määrän. Sellainen kovaonni oli kuin ivaa Kaitselmukselta, joka oli tukenut häntä ahtaina aikoina, hyljätäkseen hänet menestyksen auringonpaisteisimpana päiväsydännä.
Seuraavana aamuna ei ainoatakaan henkeä näkynyt kaduilla; puodit olivat kiinni — kirkot suljetut, kaupunki oli kuin kirkon yhteydestä erotettu. Paavillisen pannajulistuksen kauhea kirous, joka oli kohdannut ylimmäispapillisen kaupungin ylintä virkamiestä, näytti hyytävän kaikki elämän valtimot. Legaatti itse, peljäten muka henkeänsä, oli heti pannakirjan julkaisun jälkeen paennut Monte Fiasconeen, jossa hän liittyi ylimysten joukkoon. Kirous oli tehokkaampi kiroojan poissaollessa.
Iltapuoleen nähtiin muutamien henkilöitten kulkevan poikki Capitolin avaran edustan; he tekivät ristinmerkin nähdessään leijonaan kiinnitetyn julistuksen ja katosivat suuren palatsin ovista. Vähitellen muutamia huolestuneita ryhmiä keräytyi kaduille, mutta ne pian hajaantuivat. Kaikki yhteys ja liike oli lamaantunut. Tuota aseetonta hengellistä valtaa, joka Jumalan näkymättömän käden tavoin raivasi torit autioiksi ja nöyryytti kruunupäät, ei mikään fyysillinen voima pystynyt uhmaamaan eikä vastustamaan. Mutta yleisen kauhun ohessa yksi tieto kosketti ihmisten sydämiä — heidän tähtensä tribuuni sai noin kunniansa keskellä surkastua! Nuot tulisin kirjaimin seiniin ja patsaisiin kirjotetut sanat kertoivat hänen rikkomuksensa: — kapinoitsemisen, vakuuttaessaan Rooman oikeuksia — kerettiläisyyden, poistaessaan kirkollisia väärinkäytöksiä, ja tuon toisten viheliäisen verhon, pyhyydenhäväistyksen, kylpemisestään Konstantinuksen porfyrivaasissa! He tunsivat tuon vakuutuksen, he huokasivat — heitä pöyristytti — ja autiossa palatsissaan, paitsi muutamia uskollisia sydämiä, tribuuni oli yksin!
Luotettavimmat toskanalaisista sotamiehistä olivat lähteneet Irenen mukana. Muu osa hänen voimaansa, paitsi joitakuita jälelle jääneitä vartioita, oli palkattua roomalaista väkeä, kaupunkilaisia, jotka kauan olivat olleet tyytymättömiä palkkojen viipymiseen ja nyt, vetäen puolustuksekseen kirkonkirouksen, pysyivät toimettomina, mutta nuristen, kotonansa.
Kolmantena päivänä uusi tapahtuma häiritsi kaupungin kuolonkaltaista horrostilaa. Sataviisikymmentä palkkasoturia, johtajana neapelilainen Pepin Minorbino, puoleksi ylimys, puoleksi rosvo (Montrealin kätyri), saapui kaupunkiin, sijoittui Colonnan linnaan ja lähetti kuuluttajan kardinaali-legaatin nimessä julistamaan kymmenentuhannen floriinin palkinnon Cola di Rienzin päästä.
Silloin kajahti ilmoille heleänä, mutta ei innostuttavana niinkuin ennen, Capitolin isonkellon ääni — kansa, välinpitämättömänä, alakuloisena, mielessä paavin hengellisen vallan pelko (joka oli tuollaisissa tapauksissa sitä suurempi kuin hänen istuimensa oli pois muutettu) saapui aseettomana Capitolin edustalle; siellä Leijonapaikan luona seisoi tribuuni. Hänen aseenkantajansa pitelivät portaitten edessä hänen sotahevostaan, hänen kypäriään ja samaa pertuskaa, joka oli ensimmäisinä välähdellyt voittoisassa taistelussa.