"Mitä — mitä?" sanoi Nina käyden kalpeaksi; "mikä on kohtaava sinua?"
"Kirkonkirous!"
Tuo kamala sana, jolla hengellinen valta niin usein oli musertanut hurjimman vihollisensa, kuului Ninan korvissa sanomakellojen soitolta. Hän peitti kasvonsa käsillään. Rienzi käveli edestakasin kiivain askelin. "Kirous", hän jupisi, "kirkonkirous — minulle — minulle!"
"Voi, Cola! etkö koettanut lepyttää tuota ankaraa-"
"Lepyttää! Kuolema ja häpeä! Lepyttää! 'Kardinaali', sanoin ja minä tunsin hänen sielunsa surkastuvan katseestani, 'valtani minä sain kansalta — kansalle yksin annan sen takasin. Kautta henkeni, ihmisen sanat eivät pysty sitä vikuuttumaan. Sinä korska pappi, sinä itse olet kirottu, sinä halpojen juonien ja maanpakolaisten tyrannien narri ja kätyri, jos oikeuden Herran nimeen vedät henkäyksenkin sortajan hyväksi ja sorretun oikeuksia vastaan.' Sitten jätin hänen ja nyt —"
"Nyt — mitä on nyt tapahtuva? Kirkonkirous! Kirkon pääkaupungissa — kansan taikausko! Voi Cola!"
"Jos", jupisi Rienzi, "jos omatuntoni syyttäisi minua yhdestäkin rikoksesta — jos olisin tahrannut käteni yhdenkin rehellisen miehen verellä — jos olisin rikkonut ainoatakaan itse laatimistani laeista — jos olisin ottanut lahjoja tai tehnyt köyhälle vääryyttä, ollut tyly orvoille tai sulkenut sydämeni leskiltä — silloin, silloin — mutta ei! Herra, sinä et hylkää minua!"
"Mutta ihmiset!" ajatteli Nina murheellisena, huomatessaan että Rienzin oli valtaamaisillaan noitten uskonnollisten ja salaperäisten haaveilujen puuska, jota hän ei sallinut kenenkään kuolevaisen silmän näkevän, ei Ninankaan, silloin kun ne olivat ehtineet korkeimmilleen. Ja nyt todellakin, hetkisen itsekseen jupistuaan, muoto ponnistellen, niin että hänen ohimonsa verisuonet paisuivat paloiksi, hän lähti äkkiä yksityiseen rukoushuoneesensa, joka oli hänen kammionsa vieressä. Heittäkäämme verho niitten mielenliikutusten päälle, joitten valtaan hän siellä antautui. Kuka on kertova nuot pelottavat, salaperäiset hetket, jolloin ihminen polttavine intohimoineen, myrskyävine ajatuksineen, hurjine haluineen, epätoivoisine pelkoineen anoo yksinäistä luoksipääsyä Luojaltansa?
Pitkän ajan kuluttua siitä kuin Rienzi oli keskustellut Ninan kanssa ja puoliyönkellon jo kauan sitten lyötyä, hän seisoi yksin eräällä palatsin parvekkeella kirkkaassa ilmassa jäähdyttääkseen kuumetta, joka vielä viipyi hänen uupuneessa ruumiissaan. Yö oli erinomaisen tyyni, ja ilma kirkas, mutta viileä, sillä oltiin joulukuussa. Hän katseli kiinteästi tuikkivia taivaankappaleita, joihin rajaton herkkäuskoisuutemme on sijoittanut tulevaisuutemme tuomion.
"Joutava tiede", tribuuni ajatteli, "ja synkkä haaveksima, että ihmisen kohtalo on ennakolta määrätty — peruuttamaton — muuttumaton hänen synnyinhetkestään saakka! Mutta ellei tuo unelma olisi perätön, niin olisinpa halukas tietämään mikä noista uhkeista valoilmiöistä on minun syntymätähteni, — mikä kuvaa — mikä heijastaa minun elinrataani ja sitä muistoa, minkä minä olen kuoltuani jättävä." Tuo ajatus mielessään ja katse vielä luotuna ylös hän näki, ikäänkuin yhtäkkiä muitten tähtien joukosta selkenevän tuon nopean ja loistavan pyrstötähden, joka talvella 1347 herätti kauhua taikauskoisissa, jotka pitivät tuota avaruutten vaeltajaa onnettomuuden ja murheen enteenä. Hän säpsähti tuon nähdessään ja jupisi itsekseen, "sellainenko todella on minun vertauskuvani tai, jos tarut puhuvat totta ja nuot oudot ilmiöt tietävät kansojen perikatoa ja valtioitten kukistusta, ennustaako se minun kohtaloani? En tahdo sitä enempää ajatella." [Voi! jos tuo pyrstötähti Rooman oloissa oli yhteydessä Rienzin kukistumisen kanssa, niin sitä muualla Europassa seurasi sitä hirveämpi vitsaus, rutto, Hirmukuolema eli Mustasurma.]