"Vapiskaa! Rienzi palajaa!"
KUUDES KIRJA.
I Luku.
Lempivän olinpaikka.
Erään Pohjois-Italian ihanimman järven rannalla oli Adrian di Castellon lempimaatila, minne usein rauhallisina hetkinä hänen mielikuvituksensa oli hellästi ikävöinnyt; sinne tuo nuori ylimys, erottuaan Neapelin lähetyskunnan ylhäisimmistä jäsenistä, oli vetäytynyt kovaonnisen Roomaan palaamisensa jälkeen. Useimmat hänen tovereistansa olivat liittyneet ylimyksiin; nuori Annibaldi, jonka uskalias ja kunnianhimoinen luonto oli lujasti kiintynyt tribuuniin, pysyi puolueettomana sekä läksi Campagnassa olevaan linnaansa eikä palannut Roomaan ennen Rienzin kukistumista.
Irenen lemmityn olinpaikka oli sangen soveltuvainen hänen surumielisille aatoksilleen. Vaikka se ei ollut täydellinen linnotus, se kuitenkin oli tarpeeksi luja kestääkseen vuoriston rosvojen ja naapuriston vähäpätöisten tyrannien hyökkäyksiä. Joku entisistä omistajista oli rakentanut sen muinaisten roomalaisten häviöönjoutuneitten kesäasuntojen raunioista, ja sen marmoriset patsaat ja sirotöiset kivitykset olivat läänitysajan harmajakivisten seinien ja vankkojen tornien siventämättömän sulon omituisena vastakohtana. Järveenpäin viettävältä, viheriäiseltä kunnaalta loi uljas rakennus synkän varjonsa kauas siintävälle selälle; sen vieressä, taustassa kohoavasta metsänpeittoisesta vuoristosta solui puron säännöttömästi polveileva juoksu — milloin lehvien kätkössä, milloin välkkyen näkyvissä ja keräytyen vihdoin leveäksi suvannoksi — jonka reunalla vähäinen suihkulähde jonkun unhoon joutuneen runoilijaylimyksen muistomerkki, puoleksi rappeutunein kirjoituksineen todisti menneitten klassillisten aikojen hienontunutta aistia: sekä purki sitten sammalten, jäkäläin ja tuoksuvien yrttien lomitse lyhyenä putaana liian vetensä järveen. Ja siellä Pohjolan jäykempien lehvien keskellä rehotti moni aikoja sitten istutettu aurinkoisemman Idän puu, joka ei ottanut surkastuakseen tuossa kultaisessa ilmanalassa, joka kuin äidin huolella kasvattaa melkein mitä luonnontuotetta tahansa. Paikka oli syrjäinen ja yksinäinen. Sinne etäisistä kaupungeista vievät tiet olivat monimutkaisia, vuorisia ja rosvojen hallussa. Muutamat hökkelit ja neljänneksen penikulman päässä viheriäisellä rannikolla oleva luostari olivat lähimmät asumukset, ja paitsi satunnaista toivioretkeläistä tahi eksynyttä matkamiestä, tuota yksinäisyyttä harvoin kukaan häiritsi. Se oli aivan sellainen paikka, joka tarjoaa lepoa maailmaan kyllästyneelle sekä vaalii muistoja, jotka uhkeassa viljavuudessa rehottavat intohimojen raunioilla. Ja se, jonka samalla sekä lempeä että itseensä turvautuva mieli voi kestää yksinäisyyttä, ei olisi koko maailmasta löytänyt ihanampaa ja rauhallisempaa tyyssijaa.
Mutta sellaiselle yksinäisyydelle Adrianin aikaisemmat unelmat eivät olleet omistaneet tuota paikkaa. Siellä, hän oli ajatellut, kirkas olento oli hallitseva — sieltä lempi oli löytävä satamansa, ja sinne, kun lempi vihdoin sieti häiriytyä, varallisuus ja synnynnäinen jalous kutsuisivat kaikki lempeimmät ja parhaimmat henget, joita oli alkanut liikkua Italian murheisessa povessa, luvaten toista, nuorempaa runollisuuden, tieteitten ja taiteitten valtakuntaa. Tuon nuoren ylimyksen jalolle ja romantilliselle, mutta hieman hajanaiselle ja toimettomalle luonteelle, joka paremmin olisi soveltunut tyyneen ja sivistyneesen, kuin myrskyiseen ja raakaan aikakauteen, kunnianhimo ei tarjonnut mitään niin ihanaa palkintoa kuin kirjallisen joutoajan ja henkisen levon. Hänen nuoruutensa oli Petrarcan vaikutus värittänyt, hänen miehuutensa oli haaveksinut onnellisemmasta Vauclusesta, josta Lauraakaan ei puuttunut. Unelmat, jotka olivat yhdistäneet tuon näkymön Irenen kuvaan, vielä loivat siihen hänen varjonsa; ja aika ja poissaolo vaan vaalivat hänen polttavia aatoksiaan, syvensivät hänen synkeämielisyyttään ja enensivät hänen lempeään.
Tuossa yksinäisessä paikassa — joka muistista kertoessanikin, sillä nämät silmät ovat sen nähneet, nämät jalat siinä astuneet, tämä sydän siinä auvoinnut — joka, sanon, tätä kertoessanikin tuntuu minusta (ja kenties suopeasta lukijastakin) mieluiselta ja tervetulleelta muutokselta toiminnan myrskyistä ja kunnianpyynnin vaiheista, jotka niin kauan ovat vallinneet kertomista — tuossa paikassa Adrian vietti talven, joka tuohon juovuttavaan ilmanalaan saapuu lempeänä vaihteluna. Maailman jyty saapui vain heikkona ja epäselvänä humuna hänen korviinsa. Hän sai vain vajanaisina ja ristiriitaisina tietoihinsa nuot uutiset, jotka ukkosen vasamana iskivät halki Italian, että tuo erinomainen ja suuremmoisia tavotteleva mies — tuo itsessään mullistus — joka oli herättänyt koko Europan ihailun, innostuneitten kirkkaimmat toiveet, suurten tuhlaavimman ylistyksen, itsevaltijaitten syvimmän kauhun, kaikkien vapaitten henkien hurjimmat pyrinnöt, — oli yht'äkkiä syösty vallastaan kirottuna, lainhylkynä. Tuo tapahtui lopulla Joulukuuta ja Maaliskuun alussa sai Adrian siitä tiedon eräältä pyhiinvaeltajalta, runsaasti kaksi kuukautta tapauksen jälkeen, Maaliskuun vuonna 1348, joka näki Europan ja eritoten Italian hirvittävimmän ruton hävittämänä, mitä historia tietää mainita, sekä uhrien lukuun että ylhäisyyteen nähden kamalimman, ja joka omituisesti liittyy muutamiin Boccaccion sulon ja Petrarcan kaunopuheliaisuuden kuvausten yhteyteen.
Toivioretkeläinen, jolta Adrian sai tiedon Rooman vallankumouksesta, ei tietänyt Rienzin eikä hänen perheensä seuraavista vaiheista. Tiedettiin vain että tribuuni vaimoineen oli päässyt pakenemaan; mihin, siitä ei kukaan ollut selvillä. Moni arveli että he jo olivat kuolleet, joutuneet epälukuisten rosvojen uhriksi, jotka heti tribuunin kukistumisen jälkeen olivat ryhtyneet harjoittamaan entistä tointansa, säästämättä ijäkästä tai heikkoa, rikasta tai köyhää. Kaikki, mikä koski entistä tribuunia, oli yleisen huomion esineenä, ja pyhiinvaeltajakin oli saanut kuulla että ennen Rienzin kukistumista hänen sisarensa oli lähtenyt Roomasta, mutta ei tiennyt mihin paikkaan hän oli saatettu.
Nuot uutiset herättivät Adrianin hänen uneksivasta elämästään. Irene oli joutunut siihen tilaan, jota hän kirjeessään oli rohjennut kuvailla — erotettuna veljestään, loistostaan sortuneena, turvatonna ja ystävittä. "Nyt", sanoi tuo jalo ja ylevämielinen lempijä, "nyt hän saattaa tulla omakseni tuottamatta tahraa nimelleni. Olkoot Rienzin viat mitkä tahansa, hän ei ole niistä osallinen. Hänen kätensä eivät punota heimoni verestä; ihmiset eivät saata sanoa että Adrian di Castello liittyy perheesen, jonka mahti on rakennettu Colonnan huoneen raunioille. Colonnat ovat palanneet — riemuitsevat — Rienzi ei ole mitään — kovaonni ja hätä yhdistävät minut tuohon naiseen, jota ne ovat kohdanneet."