Mutta kuinka panna toimeen nuot romantilliset päätökset — Irenen olinpaikan ollessa tuntemattomana? Hän päätti lähteä Roomaan hankkimaan tarvittavia tietoja; hän kutsui palvelijansa, joita ilahutti matkaan lähtö. Sota-asut otettiin esille varushuoneesta — lippu juhlasalista — ja kahden päivän vilkkaan hyörinän perästä vain palajavan kevään linnut häiritsivät suihkulähteen hiljaisuutta, jonka vaiheilla Adrian oli viettänyt monet haaveksivat hetkensä; ja öinen lamppu ei enää heittänyt yksinäistä valosädettään tornikammiosta aution järven selälle.
II Luku.
Etsivä.
Eräänä päivänpaisteisena, tukahuttavan helteisenä aamupäivänä nähtiin yksinäinen ratsumies vaeltavan tuota verratonta tietä, jonka ylänteiltä, viikunapuitten, viiniköynnösten ja oliivien joukosta matkustajan silmien eteen vähitellen aukenee Arnon ihana laakso ja Florensin kirkkojen tornit. Mutta matkustajan tavallinen ihastus ei loistanut tuon yksinäisen ratsastajan silmistä eikä Toskanan elämän tavallista toimeliaisuutta, hilpeyttä ja iloa valaissut tuo aamupäivän aurinko. Kaikki oli äänetöntä tyhjää ja hiljaista; taivaan valossakin tuntui olevan kivulias ja kauhea hehku. Tien varressa olevista mökeistä olivat muutamain ovet ja akkunat teljetyt muutamat auki, mutta nähtävästi ilman asukkaita. Auralla ei kynnetty, värttinä oli koskematta: juhdalla ja ihmisellä oli hirmuinen lepopäivä. Kiro, Kainin kiroa pimeämpi, painoi maata! Silloin tällöin joku yksinäinen, enimmäksen tummaan munkkiviittaan puettu olento samosi poikki tien, luoden matkamieheen kummastelevan katseen ja riensi eteenpäin kadoten johonkin suojaan, mistä kuului kuolevan heikko valitus, joka ilman ympärillä vallitsevaa hiljaisuutta tuskin olisi ulottunut kynnystä kauemmaksi. Matkustajan lähestyessä kaupunkia näkymö muuttui vähemmän autioksi, mutta vielä hirveämmäksi. Näkyi purjekankaisin tarkoin käärittyjä rattaita ja vankkuria täynnä sellaisia, jotka etsivät paosta pelastusta, unhottaen että rutto oli joka paikassa! Luurangoiksi kuihtuneitten hevoskulujen raskaasti vetää retuuttaessa noita ruumisvaunujen kaltaisia ajoneuvoja, joskus huuto rikkoi hiljaisuuden, ja ratsastajan hevonen hypähti tien viereen, kun toverien sydämettömästä itsekkäisyydestä joku onneton, jossa tauti oli puhjennut ilmi, suistettiin ajoneuvoista ja jätettiin tien varteen menehtymään. Eräät vankkurit pysähtyivät aivan portin edustalle ja muuan mies naamari silmillä tyhjensi sen sisällön tien vieressä olevaan vihertävään allikkoon. Siinä oli pukuja ja verhoja kaikenlaatuisia ja arvoisia, keikarin päärmättyjä manttelia, armollisen neidin myssyjä ja huntuja ja kerjäläisen repaleita. Katsellessaan naamioitetun tointa näki ratsastaja lauman laihtuneita, nälkäisiä sikoja juoksevan paikalle ravinnon toivossa, ja matkamiestä pöyristi ajatellessaan, mitä ravintoa ne lienevät vainunneet! Mutta ennenkuin hän ehti portille, ne elukoista, jotka olivat uutterimmin tonkineet saastutettua läjää, kaatuivat kuolleina toisten keskelle.
"Hoh hoo!" sanoi naamariniekka ja hänen hotto äänensä kuului vielä hotommalta naamarin takaa — "tuletko tänne kuolemaan, muukalainen? Ei uhkea samettiviittasi eivätkä kultakirjasi sinua gavocciololta [paisukkeita, taudin kauhea tuntomerkki] suojele. Jatka matkaasi, jatka matkaasi, — tänäpäivänä armaasi suuteloitten herkkupala, huomenna rotille ja madoille liian saastainen!"
Vastaamatta tuohon kamottavaan tervehdykseen Adrian, sillä ratsastaja oli hän, kulki edelleen. Portit olivat seljällään; se oli kaikista pelottavin merkki, sillä ensimmältä oli huolellisimmasti varoen estetty muukalaisia kaupunkiin pääsemästä. Kaikki huolenpito, kaikki varovaisuus, kaikki valppaus oli turhaa. Ja kolme kertaa yhdeksän vartijaa oli kuollut tuohon ainoaan paikkaan, ja upseeritkin, joitten tuli määrätä heidän seuraajansa olivat kuolleet. Lain ja järjestyksen, terveyshoitokunnat ja turvallisuusyhdistykset — kaikki oli kuolema lakkauttanut! Ja rutto oli tappanut tieteet ja taiteetkin, yhteiskunnalliset laitokset, sivistyksen sopusoinnun ja koneiston, aivan kuin ne olisivat olleet lihaa ja verta!
Yksinään ja hiljalleen vaelsi lempijä edelleen lemmenretkellään, päättäen löytää ja pelastaa kihlattunsa, ja läpi kauhujen erämaan opasti häntä (tuota uskollista ja oikeata ritaria!) tuon ihmeellisen intohimon autuas toivo, jaloimman kun se on jalo, katalimman, kun se on katala! Hän saapui tilavalle, palatsia ympäröimälle aukealle, jonka varrella Italian parhaimmat ja hienoimmat ylimykset tavallisesti asuivat. Muukalainen oli yksin, ja hänen oivallisen ratsunsa astunta tuntui kamottavalta ja tuskalliselta hänen korvissaan. Silloin, poiketessaan muutamasta kadunkulmasta, hän näki erään vaimon hiipivän eteenpäin lapsi sylissä ja toinen takertuneena hänen hameesensa. Hän piti suurta kukkakimppua sieramiensa edessä (yleinen, mutta turha keino tarttumista vastaan) ja jupisi lapsille, jotka valittivat nälkäänsä, — "kyllä, kyllä saatte ruokaa! Tarpeeksenne ruokaa, jos nyt kuljette eteenpäin. Mutta voi tätä kulkua!" — ja hän katseli ympärilleen, olisiko joku tautinen lähellä.
"Ystäväni", sanoi Adrian, "tietänettekö missä luostari —"
"Pois, mies, pois!" huusi vaimo.
"Voi", sanoi Adrian murheellisesti hymyillen, "näettehän etten vielä ainakaan levitä tautia!"