"Älä kiusaa meitä, poikani", sanoi munkki, joka äsken oli puhunut.
"Pahaa tietää sinulle taivaan palvelijoitten rukousten häiritseminen."
"Antakaa minulle anteeksi, antakaa minulle anteeksi! Suuret sovinnot olen suorittava, monet messut maksava; mutta etsin kallista ystävää — tieni — tieni —"
"Oikealle, kunnes saavut ensimmäiselle sillalle. Kolmannen sillan takana tapaat virran rannalla luostarin", sanoi toinen munkki, jota Adrianin kiihko liikutti.
"Jumalan siunaus, pyhät isät", jupisi Adrian ja kannusti ratsuaan neuvottuun suuntaan. Munkit eivät välittäneet hänestä enempää, vaan jatkoivat virttänsä. Hevosen kavioitten kalkkaessa vasten kivitystä kuului ratsastajan korviin rukoileva säe —
"Miserere Domine!"
Kärsimättömänä, toivottomana, Adrian ajoi täyttä laukkaa pitkin katua. Hän kulki poikki torin — se oli tyhjä kuin erämaa — synkkien, suljettujen katujen, joilla Guelfien ja Ghibellinein sotahuudot ennen olivat innostuttaneet Florensin ritarillista ylimystöä. Nyt olivat sekasin hautaholvissa ja kuopassa Guelfi ja Ghibellini, ritarin kannukset ja kerjuusauva. Tuon äänettömyyden rinnalla kansalaissodan kiljuntakin olisi ollut siunaus!
Ensimmäisen, toisen ja kolmannen sillan hän tapasi ja seisautti vihdoin ratsunsa luostarin muurien edustalle. Portti oli raollaan ja saranoilta putoamaisillaan; hän sitoi ratsunsa pielukseen, kulki pihan poikki ja saapui vastakkaiselle ovelle, joka vei päärakennukseen, sekä kateelliselle rautaristikolle, joka ei enää ollut saastaisen maailman esteenä. Siihen seisahtuessaan hetkiseksi henkeänsä vetämään ja hermostoansa tyynnyttämään, raaka nauru ja kovaääninen laulu, kirousten säestämä ja keskeyttämä saapui hänen korviinsa. Hän työnsi ristikkoisen oven syrjään, astui sisään ja melun johtamana hän saapui luostarin ravintohuoneeseen. Tuossa ankarain ja puhtaitten taivaan morsianten kokouspaikassa hän ennen abbedissan hallussa olleessa pöydän päässä näki kummallisen sekalaisen roistojoukkion, jossa ensi silmäyksestä päättäen näytti olevan kaikenarvoista ihmisluokkaa, sillä muutamain yllä olivat karkeat, jopa ryysyiset vaatteet, muutamien verhona uhkeat silkkiin ja samettiin kirjaellut viitat ja höyhentöyhtöiset päähineet. Mutta toinen silmäys riitti jo ilmaisemaan että kumppanukset olivat samallaista joukkokuntaa, ja että tuo silmiinpistävä komeus oli vaan vartijattomista palatseista tai isännättömistä myymälöistä riistettyä saalista, sillä sulkakoristeisten, jalokivistä välkkyvien hattujen alta näkyivät hurjat, pesemättömät ja parrottuneet naamat, joita kaihtavat pitkät kiharat, joita hiotun veitsen ja palkkalaiskäsivarren ammattiveljet olivat alkaneet kasvattaa, käyttääkseen niitä useasti naamarin verosta. Noitten nurjien mässäävien joukossa oli useita naisia, nuoria ja keski-ikäisiä, rumia ja kauniita, ja hurskasta Adriania pöyristytti nähdessään julkeitten porttojen yllä nunnien puhtaita vaatteita ja heidän alastomilla rinnoillaan pyhiä rukousnauhoja. Pöytä oli täynnä viinipulloja, herkullisia ruokia ja enimmäkseen jumalanpalvelukseen pyhitettyjä kulta- ja hopea-astioita. Kun nuori roomalainen hämmästyneenä seisahtui kynnykselle, niin mies, joka oli pitojen esimiehenä, kookas, mustaverinen roisto, kasvoissa syvä arpi, joka kävi hänen vasemman poskensa ja ylähuulensa poikki ja loi hänen karkeisiin piirteisinsä luonnottoman hirveän näön, ärjäsi hänelle:
"Astu sisään, mies — astu sisään! vai siinä mykkänä töllistät! Me olemme vierasvaraisia isäntiä ja kaikkien pitää saaman tervetuliaiset. Meillä on viiniä ja naisia. Herra piispan viiniä ja abbedissan naisia!
"Tää kuoleman laulu on voittoisen,
Sotajoukot se kaatavi henkäisten;
Se katkovi tyrmän ja linnain salvat,
Se hirttäjän kynsistä riistää halvat.
Oi terve sä rutto! Se rikkaan hyytää,
Jo köyhäkin kehtavi leipää pyytää.
Oi terve sä rutto! Sun vaan hyvä jatko!
Sä nunnan ja vangitun kahlehet ratko!
Jo, sorrettu, aukeni tyrmäsi sulle,
Eläköön kiroo maan — se on siunaus mulle!"
Ennenkuin nuo hirvittävät säkeet olivat päättyneet, Adrian jo lähti tuosta häväistystä huoneesta, huomaten ettei hän tuollaisten raivostuneitten parissa pääsisi tiedustelujensa perille ja pakeni kauhistuneena tuskin henkeänsä vetäisten, kunnes hän jälleen seisahtui pihalle kivuliaaseen, viimattomaan auringon paahteesen, joka näytti olevan sovelias sää niille tapahtumille, joita se valaisi. Hän päätti kuitenkin viivähtää tuossa paikassa ja yrittää vielä tiedustella, ja seisoessaan ulkona mietiskellen ja epätietoisena hän huomasi lähellä pienen kappelin, jonka kapeasta akkunasta heikosti kuullotti päivän himmentämä vahakynttiläin valo. Hän lähestyi sitä, astui sisään ja näki sen pyhäkössä yksinäisen, polvillaan rukoilevan nunnan. Kapealla käytävällä olevalla pöydällä, jonka kummassakin päässä oli pitkiä vahakynttilöitä palamassa, useista ruumiskääreistä näkyi kuoleman viihdyttämien vainajien epäselviä piirteitä. Adrian itse, johon paikan pyhyys ja murhe koski sekä tuon yksinäisen, itsekkäisyydelle vieraan kuolleitten vartijan liikuttava näkö, laskeutui polvilleen ja vaipui palavaan rukoukseen.