Nunna pelästyi nuoren rakastavan kiihkeyttä ja hetkisen kuluttua, mikä
Adrianista oli kuin vuosisata tuskallista epäilystä, hän vastasi:
"Neito, josta puhut, jäi elämään muitten kuoltua. Harvojen eloonjääneitten hajaantuessa eri tahoille, hän lähti luostarista — en tiedä mihin; mutta hänellä oli ystäviä Florensissa — joitten nimeä en tunne."
"Ollos siunattu, pyhä sisar! Kauanko sitten hän lähti luostarista?"
"Neljä päivää on kulunut siitä kuin rosvot ja portot anastivat Santa
Marian asumuksen", vastasi nunna vaikeroiden.
"Neljä päivää! — Etkö tiedä mitään enempää?"
"En — mutta maltappa, nuori mies!" ja nunna lähestyi sekä alensi äänensä käheäksi kuiskeeksi — "kysy Becchineiltä." [Florensissa tavallisesti samaan säätyyn kuuluvat kaupunkilaiset kantoivat vainajansa paarilla hautaan, mutta rutto oli luonut uuden elinkeinon, ja väestön alhaisin rupa oli äärettömästä maksusta ottanut kuljettaakseen uhrien jäännöksiä. Sellaisten miesten nimi oli Becchini.]
Adrian peräytyi säpsähtäen, teki hätäisesti ristinmerkin ja lähti mitään vastaamatta luostarista. Hän palasi hevosensa luokse ja ratsasti kaupungin liikkeettömään sydämeen. Ravintoloita ja majapaikkoja ei enää ollut, mutta kuolleitten ruhtinasten palatsit olivat elävälle muukalaiselle avoinna. Hän poikkesi niistä yhteen — avaraan, uljaaseen taloon. Tallissa hän tapasi rehua soimessa, mutta hevoset, jotka siihen aikaan Italian kaupungeissa merkitsivät sekä arvoa että varallisuutta, olivat ruokkijaansa tiessä. Jalosukuinen ritari ryhtyi hevoshoitajan toimeen, riisui raskaat tamineet, solmi ratsunsa häkkiin kiinni, ja kun uupunut elukka ympäröivistä hirmuista tietämättömänä, ahnaasti rynnisti ateriansa kimppuun, sen nuori herra kääntyi poispäin jupisten, "uskollinen palvelija ja ainoa toveri, säästäköön sinua rutto, joka ei ole säälinyt eläintä eikä ihmistä, ja vieös minä täältä sydämeltäni keventyneenä!"
Avara eteinen, yltympäri aseita ja lippuja — leveät marmoriportaat, joitten seinät olivat täynnä sen ajan kankeapiirteisiä ja räikeänvärisiä maalauksia, johtivat väljiin suojiin, joissa riippui sametti- ja kultakankaisia verhoja, mutta joissa haudan hiljaisuus vallitsi. Hän heittäytyi patjoille, joita oli kasattu keskelle huonetta, sillä hän oli ratsastanut koko aamun ja monta päivää perätysten sekä oli uupunut joka jäsenestään, mutta hän ei voinut levätä. Kärsimättömyys, murhe, toivo ja pelko jäytivät hänen sydäntään ja polttivat hänen suoniaan ja hetkisen turhaan yritettyään viihdyttää ajatuksiaan ja laatia varmempaa suunnitelmaa, kuin minkä sattumus ehkä hänelle tarjoisi, hän nousi ylös ja lähti kulkemaan läpi huoneitten epämääräisessä toivossa, jonka vaan sattumus saattoi tyydyttää.
Oli helppo huomata että hän oli lepopaikakseen valinnut jonkun ruhtinaan kodin, ja kaikki häntä ympäröivä loisto himmensi kerrassaan vähemmän sivistyneitten ja varakasten roomalaisten raa'an ja karkean komeuden. Tuossa oli soitikko, jonka kieliä oli äskettäin kosketeltu, ja kullattu kuvateos, kuin äskettäin avattu; tuossa olivat istuimet tuttavallisesti vieritysten, aivankuin neiti mielitiettyineen olisi siinä vast'ikään kuiskaellut.
"Samaan tyhjyyteen", ajatteli Adrian, — "kuin isännän, saattavat pian haihtua kutsumattoman vieraankin jäljet!"