"Olen kauan nukkunut", hän jupisi: "voi sellaisia unelmia! Ja tuntui kuin olisin nähnyt Irenen, mutta en voinut puhua hänelle, ja koettaessani syleillä häntä, hänen muotonsa vaihettui ja vartalonsa laajeni ja jouduin saastaisen haudankaivajan kouriin. On myöhäistä — aurinko on korkealla — minun täytyy nousta liikkeelle. Irene on Lombardiassa. Ei, ei; se oli valhe, kurja valhe; hän on Florensissa, minun on jatkaminen etsimistäni."
Muistaessaan tuon velvollisuutensa hän nousi vuoteestaan — kummasteli voimattomuuttaan; alussa hän ei pysynyt pystyssä nojaamatta seinään, mutta vähitellen hän pääsi sen verran jäsentensä herraksi, että hän kykeni kävelemään, vaikka töin tuskin. Kalvava nälkä ahdisti häntä, hän löysi huoneesta hiukan helppoa ravintoa, josta hän ahneesti teki lopun. Ja melkein yhtä halukkaasti hän pesi heikontuneen ruumiinsa ja näivettyneet kasvonsa vedellä, jota oli käsillä. Hän tunsi itsensä virkummaksi ja voimistuneeksi ja alkoi pukea ylleen vaatteitaan, jotka olivat heitetyt kokoon hänen vuoteensa viereen. Hän katseli, kummastellen ja omituisesti itseään säälien, surkastuneita käsiään ja raajojaan ja alkoi ymmärtää että hän lienee sairastanut jotakin kovaa tautia, josta hänellä ei ollut tietoa. "Ja yksin", ajatteli hän, "eikä ketään minua hoitamassa! Luonto ainoana holhottarena! Mutta voi! Kuinka pitkä aika lienee kulunut, ja lemmittyni, Ireneni — pian, pian, en hetkeäkään enää menetä."
Hän tuli autiolle kadulle; ilma elvytti häntä, ja siunattu tuulenviima oli tuona aamuna virennyt, ainoa viikkokausiin. Hän kuljeskeli verkalleen eteenpäin, kunnes hän saapui avaralle torille, josta näkyi eräs Florensin pääporteista ynnä viikunapuut ja oliivilehdot taampana. Silloin eräs pitkävartaloinen pyhiinvaeltaja läheni häntä portilta päin; hänen huntunsa oli laskettu alas, ja hänen vallitsevat mutta murheelliset kasvonsa olivat näkyvissä, kasvot, joitten enemmän ankaran kuin hellän surumielisyyden varjostamiin yleviin piirteisin, lujaan otsaan, järkähtämättömään katseeseen Luonto näytti kirjoittaneen majesteettia, Kaitselmus onnettomuutta. Noitten kadun ainoitten kulkijoitten kohdatessa toisensa tuossa autiossa, hiljaisessa paikassa Adrian hämmästyneenä seisahtui yht'äkkiä ja virkkoi epäilevin äänin: "vieläkö uneksun, vai näenkö Rienzin?"
Pyhiinvaeltaja seisahtui kuullessaan nimen, ja katsellen pitkään nuoren ylimyksen kuihtunutta muotoa hän sanoi: "Olen se; joka oli Rienzi! Ja sinä kalvakas varjo, tässä Italian haudassako kohtaan iloisen ja korkean Colonnan? Voi nuori ystävä", hän lisäsi hellemmin ja ystävällisemmin "eikö rutto ole säästänyt Rooman jalointen kukkaa? Tule, minä julma ja ankara tribuuni, minä käyn hoitajaksesi: hän, jonka piti olla veljeni, saakoon vielä minulta veljen holhun."
Näin sanoen hän hellästi kietoi käsivartensa Adrianin ympärille, ja nuori ylimys, jota sääli ja hämmästys liikuttivat, nojautui ääneti Rienzin rintaa vastaan.
"Nuorukaisparka", jatkoi tribuuni, sillä koska hän oli pikemmin kukistunut kuin erotettu, häntä saatetaan vielä siksi kutsua, "minä olen aina pitänyt nuorista (veljeni kuoli nuorena) ja sinusta enemmän kuin useimmista. Mikä kova onni toi sinut tänne?"
"Irene!" sanoi Adrian änkyttäen.
"Niinkö todella! Oletko sinä Colonna ja annat vielä arvon sortuneelle? Sama velvollisuus toi minutkin Kuoleman kaupunkiin. Äärimmästä etelästä — poikki rosvojen vuoristojen — läpi vihollisteni linnotuksen — halki kaupunkien, joissa kuuluttajat korviini huusivat pääni hintaa — olen tullut tänne jalan ja yksin, Kaikkivaltijaan siipien suojassa. Nuori mies, olisit jättänyt tuon tehtävän hänelle, jonka elämä on taijottu ja jonka taivas ja maa vielä pidättävät määrättyyn tarkotukseen!"
Tribuuni sanoi tuon matalalla ja sisällisellä äänellä ja hänen kohotetusta silmästään ja juhlallisesta otsastaan näkyi, kuinka paljon hänen kovat kohtalonsa olivat syventäneet hänen yltiöpäisyyttään, vieläpä enentäneet hänen toiveittensa eloisuutta.
"Mutta", kysyi Adrian irtaantuen hellästi Rienzin käsivarresta, "tiedäthän siis, mistä Irenen löydämme, lähtekäämme yhdessä hänen luokseen. Älkäämme hetkeäkään hukatko; aika on verrattoman kallis ja silmänräpäys tässä kaupungissa vie usein ijankaikkisuuden partaalle."