Munkki lähti pois ja Irene jäi hoidokkaansa luokse.
Adrianin uni oli ensimmältä herkkää ja keskettyvää — hänen kasvonsa, huudahduksensa, eleensä, kaikki todisti suurta, joko sielun tai ruumiin tuskaa; tuo näytti, mikä se kukaties olikin, elämän ja kuoleman hurjalta ja epätietoiselta taistelulta nukkujan ollessa voittosaaliina. Kärsivällisenä, ääneti ja hengittäen — vaan pitkäveteisin siemauksin Irene istui vuoteen pääpuolessa. Lamppu oli siirretty kammion äärimmäiseen päähän ja sen uutimien kaihtama valonsäde riitti luomaan näkyviin vain hänen hoidokkaansa kasvojen ulkopiirteet. Tuossa kauheassa epäilyksessä kaikki hänen mieltänsä siihen asti mylleröinneet ajatukset olivat viihtyneet ja vaiti. Hän tunsi vaan tuon sanomattoman pelon, jota harvojen meistä on onnistunut päästä kokemasta. Tuon musertavan painon, jonka alaisina tuskin voimme hengittää tai liikkua, tuon uhkaavan ja hyytävän laviinin, jonka alta emme voi väistyä, joka joka hetki saattaa yllättää ja haudata meidät. Koko elämän kohtalo oli tuon ainoan yön vaiheissa! Juuri silloin kun Adrian vihdoin näytti nukkuvan syvempään ja rauhallisempaan uneen, helähti ruumisvaunujen sanomakellojen soitto katujen kuolonhiljaisuudessa. Milloin vaieten, milloin uudelleen helisten, sen mukaan kuin vaunut pysähtyivät synkkien matkustajiensa varalle, ja tulivat yhä lähemmäksi joka pysäyksen perästä. Vihdoin hän kuuli järeitten pyörien seisahtuvan akkunan alle ja matalan äänen ärähtävän: "tuokaa ruumis ulos!" Hänen hiipiessään ovea telkeämään lampun alakuloinen valo tapasi Becchinein häämöttävät vartalot.
"Ette ole merkinnyt ovea, ettekä pannut ulos ruumista", sanoi yksi heistä äreästi; "vaikka tämä on kolmas yö! Hän on meidän omamme".
"Hiljaa, hän nukkuu — pois; rutto ei ole tarttunut häneen".
"Vai ei rutto?" murahti Becchino pettyneenä. "Luulin ettei muu tauti uskaltaisi loukata gavocciolon oikeuksia!"
"Lähtekää — tässä on rahaa; jättäkää me rauhaan!"
Ja hirveät ajurit poistuivat äreinä. Vankkurit lähtivät liikkeelle, kello soitteli merkkiään, kunnes tuo kamala hälytys vähitellen haihtui kuulumattomiin.
Kaihtaen kädellään lampun valoa, Irene hiipi vuoteen ääreen peljäten tunkeilijoitten melun häirinneen nukkunutta. Mutta tuo raudansitkeä uni oli kiristänyt hänen muotonsa kuin ruuvipihtiin. Hän ei hiiskahtanut — hän tuskin veti henkeään — Irene tunnusteli hänen valtimoansa, tuon näivettyneen käden levätessä peitteellä — se heikosti tykytti — hän rauhottui — siirsi valoneuvot syrjään ja vetäydyttyään kammion nurkkaan, hän otti kaulastaan pienen ristin, asetti sen pöydälle ja lähestyi katkerissa kärsimyksissään rukoillen Häntä, joka oli kuoleman kokenut ja joka — vaikka Taivasten Poika ja Seraphiimien Valtijas — oli myöskin rukoillut maallisissa vaivoissaan, että kalkki poistettaisiin.
Tuli aamu, ei niinkuin Pohjolassa, verkalleen ja läpi varjojen, vaan täydellisessä kunniassa, niinkuin tuon ilmanalan päivä tervehtii maata — kuin unestaan havahtuva jättiläinen. Yht'äkkinen hymy — säteilevä hehku — ja yö oli hälvennyt. Adrian yhä nukkui; ei ainoakaan jänner näyttänyt liikahtavan: uni oli entistäkin raskaampi, hiljaisuus kävi rasittavaksi. Nyt tuossa kuolonkaltaisessa tyrmistyksessä, yksinäinen vaalija hätääntyi. Aika kului — aamu koitui puolipäiväksi — ei vieläkään hiiskausta. Aurinko oli taivaan laella — munkkia ei kuulunut. Ja koskiessaan jälleen Adrianin valtimoon, hän ei tuntenut tykytystä — hän katseli häntä peljästyen ja hämmästyneenä, niin hiiskumaton ja kalpea eimikään elollinen saattanut olla. "Olikohan tuo tosiansa unta, eikö se saattanut olla —." Hän kääntyi poispäin hervahtaen ja tyrmistyneenä, hänen kielensä takertui hänen suuhunsa. Miksikä isä viipyi? Hän tahtoi lähteä hänen luoksensa — hän tahtoi kuulla pahimman — hän ei voinut odottaa enää. Hän vilkasi munkin jättämään paperikääryyn: "Auringonnoususta", siinä sanottiin, "olen dominikaanien luostarissa. Kuolema on korjannut monta veljeksistä." Luostari oli melkoisen matkan päässä mutta hän osasi tien ja pelko oli siivittävä hänen askeleensa. Hän loi ikävöitsevän silmäyksen nukkuvaan ja riensi talosta. "Pian näen sinun jälleen", hän kuiskasi. Voi! Mikä toivo osaa laskea hetken tuolle puolen? Ja kuka on vaativa omakseen tuota "jälleen?"
Hetkisen kuluttua Irenen lähdöstä aukasi Adrian pitkään huoaten silmänsä — muuttuneena ja toisena miehenä; kuume oli tiessään, elpynyt valtimo sykki heikosti tosin, mutta levollisesti. Hänen henkensä oli taasen hänen ruumiinsa herra, ja vaikka hän oli raukea ja heikko, niin vaara oli ohi ja elämä ja järki palanneet.