"Oi terve sä rutto! Sun vaan hyvä jatko!
Sä nunnan ja vangitun kahlehet ratko.
Jo, sorrettu, aukeni tyrmäsi sulle,
Eläköön kiro maan — se on siunaus mulle!"
"Hei!" huusi johtaja pysähtyen, "katsos Margerita, tuosta saat korean vaipan, tyttöseni, hopeaakin siitä heitä kukkarosi täyteen, jos se joskus tyhjenisi; niin saattaa käydä, jos rutto kerran helpottaa."
"Ei", sanoi tyttö, jossa kaiken irstaisuuden ohessa oli säilynyt paljon vartalon ja muodon viehkeyttä, "ei, Guidotto; jos siinä on tarttumaa."
"Loruja, lapskultani, ei hopeasta mitään tartu. Heitä selkääsi vaan. Muuten sallimus on sallimus, ja kun sinun hetkesi on tullut, on muitakin keinoja kuin gavocciolo." —
Näin sanoen hän sieppasi viitan, heitti sen töykeästi hänen hartioilleen ja hoiperteli eteenpäin osittain mielissään löydöstä, osittain peljäten vaaraa; vähitellen hälveni kalmankarvaiseen ilmaan ja murheellisille kaduille tuo kurjimman hilpeyden laulu.
V Luku.
Erehdys.
Kolme päivää, kolme ratkaisevaa päivää oli Adrian voimatonna ja tajutonna. Mutta tuo vitsaus ei ollut tavannut häntä, niinkuin hänen harrasmielinen ja jalo hoitajansa oli varonut. Tauti oli polttavaa ja vaarallista kuumetta, suuren uupumuksen, levottomuuden ja hirveitten mielenponnistusten siittämää.
Ei ainoatakaan ammattirohtomiestä ollut saatavissa mutta hänen luonaan kävi joka päivä eräs hyväsydäminen munkki, etevämpi kenties parannustaidossa kuin moni, joka väitteli sen yksinoikeudekseen. Ja munkin pitkinä poissaoloaikoina, joihin hän monien muitten velvollisuuksiensa takia oli pakotettu, oli yksi aina saapuvilla, pään-alusta korjaamassa, otsaa silittämässä, valitusta kuulemassa, nukkuvaa valvomassa. Ja tuossa surettavassa toimessakin, kun hänen nimensä intohimoisten lemmenlauseitten keralla puhkesi tuskaisen potevan huulilta, morsiamen sydämen lävisti omituisen mielihyvän pistos, jota hän paheksui kuin se olisi ollut rikos. Mutta kaikkein vähimminkin maallinen rakkaus on itsekäs vastarakkauden hurmauksessa! Sanat eivät pysty kertomaan, sydän ei voi aavistaa, niitä sekanaisia tunnelmia, joiden valtaan hän joutui, hämärästi käsittäessään noista katkonaisista houreista että hänen tähtensä kaupunkiin oli tultu, kuolemanvaaraa uhmattu. Ja kumartuessaan intohimoisesti suutelemaan tuota polttavaa otsaa, hänen kyyneleensä virtasivat nopeaan yli hänen nuoruutensa epäjumalan, niitten synnyinlähteet olivat sellaiset, tutkimattomat ja lukemattomat, joita ei elämäikä voi itkeä kuiviin. Ei ainoakaan ihmisen eikä naisen sydämenvietti ollut koskematta; jumaloiva kiitollisuus, hellä ihmettely sellaisen rakkauden omistamisesta, ja samassa pitäen mitättömänä seikkana sellaisen rakkauden osottamisen — ikäänkuin kaikki hänen uhrauksensa olisi tietty asia — hänelle osotettu verraton hyve! Ja tuossa hän makasi oman pelottoman uskollisuutensa uhrina — hänestä riippuvana — häilyen elämän ja kuoleman vaiheilla tuo ylistettävä vaalittava — tuo ylpeiltävä, mutta holhottava, tuo säälittävä, mutta kunnioitettava — tuo pelastettava pelastaja! Ei milloinkaan ole yksi esine kerrallaan ainoalta sydämeltä vaatinut itselleen niin monia ja niin syvällisiä tunteita, tytön romantillista intoa — morsiamen harrasta jumaloimista — äidin hellää huolenpitoa lapsestaan.
Ja kummallista sanoa, tuon yksinäisen valvonnan kaikki ponnistukset — hän tuskin liikahti hänen luotaan, nautti ravintoa vaan, etteivät voimat pettäisi häntä — kykenemättä sulkemaan silmiään — vaikka hän samasta syystä olisi mielellään levähtänyt, kun hänen turvattinsa vaipui unosen helmaan — kaikki ruumiin ja sydämen rasitukset hän näytti ihmeellisesti kestävän. Ja pyhä mies ihmetteli joka käynnillään nähdessään holhottaren posken yhä pirteänä ja silmän yhä kirkkaana. Taikamaisessa uskossaan Irene ajatteli ja tunsi, että taivas oli lahjottanut hänelle ylönluonnollisen ky'yn pysymään tuolle pyhälle tehtävälle uskollisena; eikä hän tuossa mielipiteessään kokonaan pettynyt — sillä taivas oli lahjottanut hänelle jumalallisen mahdin istuttaessaan tuohon hellään sydämeen rakkauden lannistumattoman voiman ja tarmon! Munkki oli käynyt sairaan luona kolmantena iltana myöhään ja antanut hänelle voimallista rauhotusainetta. "Tämä yö", sanoi hän Irenelle, "on taudin ratkaisukohta: jos hän herää, niinkuin toivon, tajussaan ja valtimo rauhallisena, hän jääpi elämään; ellei, nuori tyttäreni, valmistaudu pahimpaan. Mutta jos huomaat taudin käänteessä jotakin huolestuttavaa, tai mikä tekisi minun läsnäoloni tarpeelliseksi, niin tästä paperikäärystä saat tietää, missä olen, jos Jumala minua varjelee jokaisena yön ja aamun hetkenä."