"Tähän saakka olemme tosin ihmeellisesti säilyneet", huokasi toinen, jonka ääni ja vartalo ilmaisivat nuoruuden kukoistusta; "jospa vaan tietäisimme mihin paeta — mikä metsä, mikä vuorenvinkalo kätkee veljeni ja hänen uskollisen Ninansa! Nämät hirmut minun näännyttävät!"
"Irene, Irene! Jos olet Milanossa tahi jossakin Lombardian kaupungissa, miksi viivyn täällä? Hevoseni, hevoseni! Ei, ei! — Ei tuota kellohevosta eikä ruumisvaunuja."
Kiljaisten, hurjemmin kun tuo sairas mies milloinkaan, nuori nainen syöksähti seuralaisensa vierestä. Yksi askel näytti lennättävän hänen Adrianin luokse. Hän kävi hänen käsivarteensa — katsoi häntä kasvoihin — kauhistava tuli paloi hänen silmissään. "Se on tarttunut häneen!" (hän lisäsi syvällä, mutta tyynemmällä äänellä) — "rutto!"
"Pois, pois, oletko mieletön!" huusi hänen toverinsa, "pois täältä — älä koske minuun, olet koskenut häneen — tässä eroamme!"
"Auttakaa minua kantamaan häntä jonnekin; nähkää hän pyörtyy, kaatuu! — auttakaa minua, kallein signora, Jumalan armon ja rakkauden tähden!"
Mutta kokonaan itsekkään pelon omana, joka valtasi kaikki tuona viheliäisenä aikana, vanhempi nainen, vaikka luonnostaan ystävällinen, säälivä ja hyväntahtoinen, pakeni nopeasti ja katosi pian näkyvistä. Jäätyään kahden kesken Adrianin kanssa, joka kuumeen kouristelemana oli kaatunut maahan, tuon nuoren tytön voimat ja hermot eivät pettäneet häntä. Hän repäsi auki raskaan vaipan, joka oli hänen käsivarsiensa haittana ja heitti sen yltään, ja sitten nostaen ylös lemmittynsä kasvot - sillä kuka muu kuin Irene oli tuo hento nainen, jota kuoleman tartunta ei pelottanut? — hän tuki häntä vasten poveansa ja huusi jälleen apua. Vihdoin Becchinit, jotka olivat paatuneet ammatissaan ja siten paremmin kuin varovaisimmat säilyneet rutosta, verkalleen lähestyivät ennenmainitusta koppelista. — "Pikemmin, pikemmin, Kristuksen armon tähden!" sanoi Irene. "Minulla on paljon kultaa. Saatte hyvät palkinnot: auttakaa minua kantamaan hänet läheisimmän katon alle."
"Jättäkäähän meidän haltuumme, nuori neiti; olemme pitäneet häntä silmällä", sanoi toinen hautureista. "Me emme velvollisuuttamme laiminlyö."
"Ei, ei! Älkää koskeko hänen päähänsä — siitä minä pidän huolen. Minä autan teitä, niin — eteenpäin — mutta hiljaa!"
Noitten kammottavien virkakumppanusten avulla kantoi Irene Adrianin läheiseen taloon hellittämättä taakkaansa ja katsellen rakastetun suljettuja silmiä ja huulia, ikäänkuin tahtoen maanitella takasin eroavan hengen, ja sijoitti hänen vuoteeseen, josta hän, säilyttäen sellaisina hetkinä vain naisissa tavattavan mielenmaltin ja huolenpidon, mikä on heidän herkkätuntoisuutensa ylevänä vastakohtana, otatti pois uutimet ja verhot, joissa saattoi piillä uusia taudin itiöitä. Sitten hän joudutti heitä noutamaan uusia vuodevaatteita ja mitä lääkäriä tahansa, jota raha vielä saattoi viekotella velvollisuuteen, joka enimmäkseen oli luovutettu noille sankarien veljeskunnille, jotka, vaikka muutamien kelvottomien jäsenten rikokset ovat ne häväisseet nykyajan arvostelijan silmissä, kuitenkin olivat noina pimeinä aikoina parhaat, urhoollisimmat ja pyhimmät välittäjät, mitkä Jumala milloinkaan on valtuuttanut vastustamaan sortajaa — ruokkimaan nälkäistä — lievittämään kurjuutta. Ne yksin tuon tuhoavan ruton keskellä, joka oli kuin hornanhenki, päästetty irroilleen atoomeiksi murskaamaan kaikki, mikä yhdistää maailman hyveesen ja lakiin, ne yksin näyttivät heräävän kuin enkelin pasuunan äänestä, tuohon jaloimpaan Ristin ritariuteen — jonka uskonto on itsenuhraamista — jonka toivo on pitaalihuoneen tuolla puolen — jonka jalat jo kuolemattomuutta varten siivekkäinä, kulkevat vallottajan askelin kuoleman haudoilla!
Lemmen näin tehdessä velvollista palvelustaan — niin pitkin tuota katua, jolla Adrian ja Irene olivat viimeksi tavanneet toisensa — kulki laulaen, hoiperrellen, rähisten tuo irstaileva heittiöjoukko, joka oli tyyssijakseen ottanut Santa Maria di Pazzan luostarin, etupäässä roistojohtaja kummassakin käsivarressa nunna (joka ei enää ollut nunnapuvussa). "Eläköön rutto!" kiljui konna; "Eläköön rutto!" vastasivat mielettömät juopuneet.