"Lähde sitten", sanoi florentiiniläinen, jota tuo kylmyys pisti ja raivostutti, "lähde ja löytäös armaasi niiltä tienoilta, joissa filosofiasi niin hyvästi viihtyy. Pilaa vain tein sinusta silmitön hupsu, katsoessani omaa parastasi, kun kerroin että Irene — (sekö hänen nimensä?) — oli lähtenyt Florensista. Hänestä en tiedä mitään, enkä ole kuullut mitään, paitsi sinulta. Lähde takasin etsimään ruumishuoneet ja katsomaan vieläkö häntä rakastat!"
IV Luku.
Löydämme mitä etsimme, emmekä tiedä siitä.
Päivän paahtavimmassa helteessä ja jalan palasi Adrian Florensiin. Lähestyessään kaupunkia koko tuo äskeinen upea näytelmä tuntui hänestä kuin unennäöltä, kuin tenhottaren loihtimilta puutarhoilta ja lehtimajoilta, ja hän havahtui yht'äkkiä kuin rikoksellinen havahtunee tuomiontäytäntö-aamunaan, nähdessään hirsipuun ja surmamiehen, — siten palautti jokainen vainajien kaupunkia kohden vievä askel hänen hurjistuneita ajatuksiaan samalla sekä elämään että kuolemaan. Marianan viimeiset sanat soivat hänen sydämelleen kuin sanomakellot, Päivän helle, auertava taivas, pitkällinen väsymys, raukaisevat ponnistukset ja mielenliikutukset ynnä sen ohessa pettymyksen haikeus, kalvava tieto kalliitten hetkien korvaamattomasta hukasta ja toivottomuuden vaivat minkään järjellisen etsimissuunnitelman laatimisesta — kaiken tuon vaikuttaessa, kuume alkoi rajusti polttaa hänen suonissaan. Hänen ohimoitaan tuntui kiristävän vuoren paino, hänen huulensa kuivasi tuskallinen jano, hänen voimansa näyttivät äkkiä luopuneen hänestä ja hän töin tuskin laahusteli veltostuneita jäseniään edelleen.
"Minä tunnen sen", ajatteli hän, iljettävän kuvotuksen ja pudistelevan kauhun valtaamana, niinkuin luonto aina ponnistelee kuolemaa vastaan, "minä tunnen sen itsessäni — tuon Raatelevan ja Näkymättömän — tuhoni on tullut, enkä ole pelastanut häntä; eikä sama hautakaan meitä kätke!"
Mutta nuot ajatukset vaan antoivat oiva yltyä taudille, joka alkoi setkiä hänessä; ja ennenkuin hän ehti kaupungin piiriin, ajatuskykykin hyljäsi hänet. Ihmisten ja talojen kuvat kävivät hänen silmissään epäselviksi ja varjokkaiksi ja polttava kivitys tuntui epävakavaiselta ja kaventelevan hänen jalkainsa tieltä, hän rupesi houraamaan ja hoiperteli edelleen murahdellen yhteyttömiä, katkonaisia sanoja; harvat vastaantulijat pakenivat häntä kauhistuen. Munkitkin surullisine kulkueineen, väistyivät bene vobistaan jupisten horjuvaa tien varteen. Erään kadun kulmauksen koppelista neljä ryyppyistä Becchiniä iski läpi mustain naamareittensa silmänsä häneen, niinkuin korpikotka iskee erämaan kuolevaan matkamieheen. Eteenpäin hän vielä pyrki, levitellen käsiään kuin pimeässä hapuileva ja hämärin tunnoin tavotellen taloa, johon oli osunut asumaan, vaikka hänen tiensä vieressä oli portit seljällään monia, joissa yhtä hyvin olisi saattanut sekä elää että kuolla.
"Irene, Irene!" hän huudahteli, milloin epäselvällä äänellä, milloin rajusti kiljaisten, "missä olet? Missä? Tulen pelastamaan sinut, nuot saastaiset hornanhenget eivät saa sinua haltuunsa! Voi, kuinka ilma haisee kuolleitten lihalta! Irene, Irene! Lähtekäämme omaan palatsiini, taivaallisen järven rannoille - Irene!"
Hänen näin pimentyneenä houraillessaan kaksi naamareihin ja mantteleihin verhottua naishenkilöä ilmaantui yht'äkkiä läheisestä talosta.
"Turhuutta!" sanoi solakampi heistä, jonka tummansinisen, hopealla kirjaillun manttelin väri ja leikkaus, niinkuin tässä on tarpeellista ottaa huomioon, eivät olleet Florensissa käytettyjä, mutta tavallisia Roomassa, jossa ylhäisten naisten puvut olivat räikeitä karvaltaan ja erittäin avarapoimuisia — näin eroten toskanalaisen kuosin yksinkertaisemmasta ja sirotekoisemmasta vaateparresta — "turhaa paeta leppymätöntä ja varmaa kohtaloansa!"
"Ethän tahtone että jäisimme taloon, jossa on kolme ruumista viereisessä huoneessa, vaikka Florensissa on tyhjiä saleja yllinkyllin? Usko minua, ei meidän tarvitse pitkältä kulkea, ennenkuin keksimme turvallisemman asunnon."