Sä lemmi — juhli — hulmua,
Se haudan ohje meillä!
Kun itse kumpus kuolema
Verhoopi laakereilla.
[Siihen aikaan Italiassa laakeri tavallisesti
istutettiin vainajien hautakummuille.]
Kun katsot lemmittyysi sie,
Saa silmäs kirkkahiksi —
Jos pyhäin osa riemu lie,
Näin valmistumme siksi.
Tuota laulua, joka nosti vilkkaita mieltymyksen osotuksia, seurasi eloisia kertomuksia, joiden sepittämisessä Italian novellinkirjoittajat olivat Voltairen ja Marmontelin esikuvana — kukin vuorostaan jatkaen esitystä ja yhtä taitavasti karttaen jokaista haikeata kohtaa tai apeata mielijohdetta, joka olisi saattanut muistuttaa kuoleman läheisyyttä noille viehättäville laiskureille. Minä muuna aikana tahansa nuoren di Castellon herran luonne ja ky'yt olisivat olleet omiansa loistamaan tuossa Arkaadian hovissa. Mutta nyt hän turhaan koetti häätää pilveä otsaltaan ja levottomuutta sydämestään. Hän pohti mielessään tuota tietoa, jonka oli saanut, kummasteli, arveli, toivoi ja pelkäsi, ja jos hetkeksi hänen mielensä kääntyi ympäröiviin oloihin, niin hänen luontonsa, joka oli liiaksi tosi runollinen tuon paikan valheelliselle tunteellisuudelle, kysyi itseltään, missä, paitsi kiiltävää kuorta ja armasta asemaa, tuo hilpeys, jota hän nyt vasten tahtoansa oli näkemässä, erosi Santa Marian luostarin rivosta mässäyksestä — kummallakin sama aihe, vaikka erilaiset tavat — kumpikin yhtä hermoton, yhtä itsekäs, kumpikin lyöden hirmun huviksi.
Ihanata Marianaa joka, niinkuin kuningatar oli maininnut, oli kadottanut kumppaninsa, ei lainkaan haluttanut menettää uutta ystäväänsä. Hän tavan takaa tyrkytti hänelle viiniä ja hedelmiä, ja tuon viattoman kohteliaisuuden ohessa hänen kätösensä hellästi viivähti Adrianin kädellä. Vihdoin lähestyi hetki, jolloin seurue vetäytyi palatsiin, päiväsydämen räkittävän helteen ajaksi — tullakseen auringon laskiessa jälleen iltaiselle suihkulähteitten viereen, karkelemaan, laulamaan ja kisaamaan soihtujen ja tähtien valossa lepohetkeen asti. Mutta Adriania ei haluttanut pitkittää tuota hauskuutta, ja tuskin ehdittyään huoneesen, johon hän saatettiin, hän päätti lähteä hiljaisuudessa pakkoon, mikä joka tapauksessa oli mukavin, eikä kenties epäkohteliain, tarjona oleva erokeino. Kun kaikki näytti olevan hiljaista ja vaipuneena lepoon, mikä tuona hetkenä on tavallista etelän asujamilla, hän lähti suojastaan, astui alas portaista, kulki poikki ulkopihan ja oli portissa, kun hän kuuli itseänsä kutsuttavan, äänellä, josta suuttumus ja hämmästys puhuivat. Hän kääntyi ja huomasi Marianan.
"Mitä nyt, signor di Castello, onko seuramme niin ikävä, sävelemme niin räikeitä vai otsamme niin ryppyisiä, että pakenette meitä kuin matkamies Beneventon noitia? Ei, eihän tarkotuksenne ole jättää meitä?"
"Ihana nainen", vastasi ritari hieman hämillään, "on turhaa että koetan lohduttaa surullista mieltäni ja tulla kelpaavaksi hoviin, mihin mikään murhe ei saa saapua. Lakinne uhkaa minua kuin rikoksellista — parempi on aikoinaan paeta kuin tulla tylysti karkotetuksi."
Puhuessaan hän yhä eteni ja olisi ehtinyt portista, ellei Mariana olisi tarttunut hänen käsivarteensa.
"Oi", sanoi hän hellästi, "eikö ole tummankirkasta silmää, eikö talven lumivalkeata povea, mikä voi korvata poissa olevan? Jää tänne ja unhota, niinkuin poissa ollessasi epäilemättä sinäkin unhotetaan!"
"Signora", vastasi Adrian arvokkaana ja silminnähtävästi halveksien, "en ole oleskellut tarpeeksi kauan näitten hirmujen seassa, jotta sydämestäni ja hengestäni olisi kaiken tunnollisuus sammunut. Nauti, jos saatat, ja poimi haudan tympeitä ruusuja, mutta minussa, mielessäni vielä kuoleman kauhut, ei kauneus herätä ihastusta, ja lempi — pyhäkin lempi — näyttää minusta pimentyvän kalman varjossa. Antakaa minulle anteeksi ja jääkää hyvästi."