"Irene!" kertoi Adrian hämmästyneenä, unhottaen että hän ennen oli ilmaissut etsittävänsä nimen — "Irene — Irene di Gabrini, kerran kuuluisan Rienzin sisar!"
"Sama", vastasi Mariana vikkelään; "minä tunsin hänet, niinkuin sanoin. Ei, signor, en minä sinua petä. Totta on, etten voi viedä sinua hänen luokseen, mutta paras se onkin — hän lähti pois monta päivää sitten erääsen Lombardian kaupunkiin, johon ruton ei vielä sanota ennättäneen. No, jalo herra, eikö sydämesi keventynyt? Ja lähdetkö heti karkuun Ystävyyden, ja kenties", hän lisäsi luoden hellän katseen suurista, tummista silmistään, "Lemmen hovista?"
"Rohkenenko tosiaan uskoa sinua, signora?" sanoi Adrian ihastuksissaan, mutta vielä epäillen.
"Pettäisinkö uskollista rakastajaa, joka tunnut olevan? Usko pois. Ota vastaan, kuningatar, alamaisesi."
Kuningatar ojensi kätensä Adrianille ja talutti hänen toisten luokse, jotka vielä seisoivat lähellä ruohostossa. He tervehtivät häntä veljekseen ja pian suvaitsivat hänen hajamielisen kohteliaisuutensa, hänen miellyttävän ulkomuotonsa ja kuuluisan nimensä hyvittäminä.
Kuningatar taputti käsiään, ja seurue sijoittui nurmikolle jälleen. Kukin nainen mielitiettynsä viereen. "Sinä Mariana, ellet ole väsynyt", sanoi kuningatar, "otat soitikkosi ja viihdytät nuot äänekkäät heinäsirkat, jotka visertelevät vaateliaina, kuin olisivat satakieliä. Laulakaa, viehättävät alamaiseni, laulakaa; ja alotappas rakkaan ystävämme signor Visdominin laulu, se on kuin tehty jonkinlaiseksi vihkimävirren mukaiseksi niille, jotka olemme ottaneet hoviimme."
Mariana, joka oli asettunut Adrianin viereen, otti soitikkonsa ja lauloi muutamien etusävelten perästä sanat, jotka vajanaisesti käännettyinä olivat seuraavat:
Florentiiniläisen neidin laulu.
Sä nauti hetken riemussa,
Jos huomen synkistyypi,
Tai murhe linnas helposta
Pian kuolemalle myypi.
Me kuolon kaikki — murhe pois!
Sep' oiva herra vasta!
Jos kaiken päivän pilvet ois,
Sais yökin varhemmasta.