"Seuratkaa minua."
Becchino kulki edellä ja saapui pian erään talon eteen. Hän kolahutti kahdesti portinvartijan oveen, ja vanha akka raotti varovasti porttia. "Älä pelkää, hyvä eukko", sanoi haudankaivaja, "tämä on se nuori herra, josta puhuin. Sanoit että palatsissasi oli kaksi naishenkilöä, jotka kaikista sen asukkaista vaan jäivät henkiin, ja että niitten nimet olivat Bianca di Medici ja — mikä tuo toinen oli?"
"Irene di Gabrini, roomalainen neiti. Mutta sanoinhan että tämä on neljäs päivä siitä, kun he lähtivät talosta peljäten täällä olevia ruumiita."
"Sen teit — oliko signora di Gabrinin puvussa mitään merkillistä?"
"Oli, johan sen sanoin: sininen mantteli, jollaista en usein ole nähnyt, hopealla kirjaeltu."
"Oliko kirjaus tähtinen, hopeatähtinen", huudahti Adrian, "aurinko keskellä."
"Oli."
"Voi, voi! Tribuunin suvun vaakuna. Minä muistan kuinka kiittelin tuota manttelia ensi päivänä kun se oli hänen yllään — kihlauspäivänämme!" Ja ylkä heti oivalsi tuon salaisen tunteen, jonka yllystä Irene niin huolellisesti oli säilyttänyt tuon kallismuistoisen vaatteen.
"Etkö muuta tiedä heistä?"
"En mitään."