Veljekset.
Kuuluisa nimi, joka on tämän teoksen ensi lehdellä, on kyllin riittävä ilmaisemaan lukijalle että kertomukseni liikkuu neljännentoista vuosisadan keskivaiheilla.
Oli muuan kesäilta, kun kaksi nuorukaista nähtiin kävelevän Tiberin äyräitten vieressä, lähellä sitä kohtaa sen luikertelevaa juoksua, joka huuhtoo Aventinin kukkulan juurta. Polku, jonka he olivat valinneet, oli syrjäinen ja rauhallinen. Vain etäällä nähtiin virtaa reunustavia, hajallisia ja likaisia taloja, joiden joukosta jyrkkiä kattoja ja monilukuisia, suunnattomia torneja uhkaavina kohosi, merkiten jonkun roomalaisen ylimyksen linnoitettua asuinpaikkaa. Virran toisella puolella, kalastajain hökkelien takana, kohosi ilmoille Janiculumin kukkula, tummana taajoista lehvistä, joiden välistä, lyhyitten matkain päässä, välkkyivät monien varustettujen palatsien harmaat muurit sekä satojen kirkkojen tornit ja pylväät; toisella puolen autio Aventini kohosi jyrkkänä ja teräviina, tiheän pensaston peitossa. Monista kätkössä olevista luostareista kuului kellojen pyhä soitto, sopusointuisena kiiriskellen yli rauhaisten maisemien ja väreilevien vetten.
Tällä näkymöllä esiintyneistä nuorukaisista vanhempi, joka lienee hiukan ehtinyt kahdennestakymmenennestä vuodestaan, oli pitkävartaloinen ja käskevä näöltään. Hänen olemuksessaan oli jotakin huomattavaa ja melkeinpä ylevää, huolimatta hänen yksinkertaisesta vaatteuksestaan, johon kuului pitkä, väljä viitta ynnä sileä tunika, molemmat tummanharmaata sarsia. Sellaista pukua pitivät siihen aikaan alhaisemmat opiskelevaiset, jotka luostareista etsiskelivät noita karkeita tietoja, mitkä silloin olivat uutteran työn niukkana palkkana. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät, ja ne olisivat kuvanneet ennemmin hilpeyttä kuin tuumiskelua, paitsi tuota epämääräistä ja poissa viipyvää silmän uneksumista, joka varsin tavallisesti ilmaisee taipumusta haaveiluihin ja mietiskelemiseen sekä paljastaa että menneisyys tai tulevaisuus enemmin viihtyy mielessä, kuin nykyhetken nautinto ja toimi.
Nuorempi heistä oli vasta poika, eikä hänen olemuksessaan tai kasvoissaan ollut mitään silmiinpistävää, ellei suuren lempeyden ja sulon sävyä saateta siksi kutsua; ja hellässä kunnioituksessa, jota hän osotti kuunnellessaan toveriansa, oli jotakin melkein naisellista. Hänen pukunsa oli sellainen, jota alhainen luokka tavallisesti käytti, ehkä hiukan siistimpi ja uudempi, ja äidin hellä turhamaisuus saatettiin huomata huolellisuudesta, mikä hänen pitkät silkkikiharansa oli silittänyt ja jakanut, niitten päästyä lakin alta valumaan pitkin hartioita.
Tuossa oli suloa heidän noin vaeltaessaan pitkin virran kuiskaavan kahiliston reunaa, kumpainenkin käsivarsi toverinsa vyötäisten ympärillä, suloa eleissä, nuoruudessa ja huomattavassa veljesten rakkaudessa — sillä sellainen oli heidän suhteensa — mikä kohotti heidän silminnähtävän alhaisen asemansa.
"Rakas veli", sanoi vanhempi, "en kykene sanomaan sinulle, kuinka nautin näistä iltahetkistä. Sinun luonasi vain minä tunnen, ikäänkuin en olisikaan pelkkä haaveksija enkä tyhjäntoimittaja, puhuessani epävarmasta tulevaisuudesta ja rakentaessani ilmalinnojani. Vanhempamme kuuntelevat minua, aivankuin latelisin kirjasta kauniita asioita, ja rakas äitini, taivas häntä siunatkoon, pyyhkii silmiänsä ja sanoo: 'kuulkaa kuinka oppinut hän on!' Ja munkit sitten, milloin hyvänsä uskallan katsahtaa Liviuksestani ja huudahtaa: 'sellaiseksi tulkoon Rooma jälleen!' he tuijottavat suu auki, vihaisina, ikäänkuin olisin lausunut jotakin harhaoppista. Mutta sinä, armas veljeni, vaikk'et olekaan osallinen minun opinnoistani, olet niin ystävällisesti mieltynyt niitten tuloksiin — näyt hyväksyvän hurjat tuumani ja rohkaisevan kunnianhimoisia toiveitani — että usein unhotan syntyperämme, tilamme, sekä ajattelen ja toimin ikäänkuin suonissamme virtaisi teutoonilaisen keisarin verta."
"Minusta näyttää, rakas Cola", sanoi nuorempi veli, "kuin luonto olisi tehnyt meille ruman kepposen — sinulle se soi isämme puolelta johtuvan kuninkaallisen hengen, minulle vaan äitini alhaisen sukuperän hiljaisen ja nöyrän mielen."
"Ei", vastasi Cola vilkkaasti, "silloin sinä olisit saanut paremman osan — sillä minulla olisi vain barbaarinen syntyperä, sinulla roomalainen. Oli aika, jolloin oli jalompaa olla tavallinen roomalainen, kuin pohjolainen kuningas. Mutta vielä saanemme elämämme varrella nähdä suuria tapauksia!"
"Minä olen elävä nähdäkseni sinun suurena miehenä, ja siinä on minulle kylliksi", sanoi nuorempi hellästi hymyillen: "korkeasti oppineeksi kaikki sinun jo tunnustavat: äitimme ennustelee menestystäsi joka kerta kun hän saa kuulla sinun vieraissa käyneistäsi Colonnain luona."