"Rohkea puhe, niinkuin vertainen puhuu vertaiselle", sanoi Giacomo; "hiukan luottelet kai tuota sanatulvaa."
"En tippaakaan; keisarin sihteeri kirjoitti muistiin joka sanan, ja jokainen roomalainen, joka ne on kerran kuullut, osaa ne ulkoa. Ennen oli jokainen roomalainen kuninkaan vertainen, ja Rienzi puolusti meidän arvoamme vakuuttaessaan omaansa."
Giacomo, joka järkevästi karttoi riitaa, tunsi ystävänsä heikon puolen, ja vaikka hän sydämestään piti roomalaisia kelvottomimpana räysäjoukkiona, mitä Italiasta saattoi löytyä, hän vain hypisteli rikkaa nutustaan ja virkkoi hieman maltittomin äänin: "No, jatka! Käskikö keisari hänen pois?"
"Eipäs! Kaarle ihmetteli hänen käytöstään ja neroaan, otti armollisesti hänen vastaan ja kestitsi häntä vieraanvaraisesti. Hän jäi muutamaksi aikaa Praagiin ja hämmästytti kaikki oppineet tiedoillaan ja kaunopuheliaisuudellaan."
"Mutta jos häntä noin kunnioitettiin Praagissa, mitä hän Avignoniin tuli vankeuteen?"
"Giacomo", sanoi Angelo hajamielisesti, "löytyy miehiä, joista me, jotka olemme toista luontoa ja rotua, harvoin saamme tolkkua, emmekä koskaan pääse selville. Ja sellaisista miehistä minä olen huomannut, että niissä rajaton luottamus omaan onneensa tai omaan henkeensä on mitä tavallisin ominaisuus. Tuo mielessään ja tuo tukenaan he syöksyvät vaaraan nähtävästi järjettöminä, ja vaarasta he leijailevat suuruuteen tahi vaipuvat kuolemaan. Niin on Rienzinkin laita; välittämättä tyhjistä kohteliaisuudenosotuksista ja kyllästyneenä näyttelemään pedantin osaa, kerran näyteltyään ruhtinaan osaa — vapaaehtoisesti, sanotaan, (vaikka toiset kertovat että Kaarle antoi hänet paavin legaatin haltuun) hän jätti keisarin hovin ja aseettomana, rahattomana, läksi oikopäätä Avignoniin!"
"Hullusti tehty!"
"Mutta joka tapauksessa hänen ainoa keinonsa kukaties", jatkoi vanhempi paaschi. "Kerran ennen kukistumistaan ja kerran hänen poissa ollessaan Roomasta paavin legaatti oli julistanut hänet pannaan. Häntä oli syytetty kerettiläisyydestä — panna oli vielä hänen päällänsä. Oli välttämätöntä että hän puhdistaisi itsensä. Kuinka maanpakolaisparka sen tekisi? Ei kukaan mahtava ystävä ruvennut kansan ystävän asiaa ajamaan; ei kukaan hovilainen puolustamaan häntä, joka oli ylimysten niskalle astunut. Hänen oma henkensä oli hänen ainoa ystävänsä, siihen yksin hän saattoi luottaa. Hän läksi Avignoniin puhdistamaan itsensä syytöksistä, ja epäilemättä hän toivoi että hänen puhdistuksestaan oli vain yksi askel hänen valtansa palauttamiseen. On muuten varma että keisaria oli vaadittu luovuttamaan Rienzi. Tuo mahdollisuus oli hänellä tarjona, sillä niin oli ennemmin tahi myöhemmin käypä — lähteä vapaana tahi lähteä kahleissa — joko roomalaisena tahi rikoksellisena. Hän valitsi edellisen. Kaikkialla missä hän kulki, nousi kansa joka kaupungissa, joka kylässä. Suuren tribuunin nimeä kunnioitettiin halki koko Italian. Häntä kiellettiin lähtemästä vaarojen pesäpaikkaan — häntä rukoiltiin suojelemaan itseänsä tuon maan hyväksi, jota hän oli koettanut kohottaa. 'Menen puolustamaan itseäni ja triumfoimaan', oli tribuunin vastaus. Suuria kunnianosotuksia valmistettiin hänelle kaupungeissa, joitten läpi hän kulki, ja sanotaan, ettei milloinkaan ole lähettiläs tahi ruhtinas saapunut Avignoniin niin suuren seurueen keralla, kuin se oli, joka saattoi näitten muurien sisälle Cola di Rienziä."
"Ja tultuaan perille?"
"Hän anoi päästä paavin puheille saadakseen kumota häntä vastaan tehdyt syytökset. Hän viskasi kannikkaansa niitten kopeitten kardinaalien eteen, jotka olivat hänet pannaan julistaneet. Hän pyysi tutkintoa.".