Kun seurue oli hävinnyt ahtaitten katujen mutkiin ja naurunhohotusta ja hevosten astuntaa vielä heikosti kuului etäältä, kääntyi paaschien huomio synkkään, yhdennentoista vuosisadan vankkaan tapaan muurattuun torniin, joka uhkaavana kohosi heidän tarkastelevan katseensa edessä. Aurinko paistoi raukeasti sen kolkkoihin kylkiin, joihin sinne tänne oli jätetty ampumareikiä ja kapeita rakoja, pikemmin kuin akkunoita. Se oli jyrkkä vastakohta iloisen mielialan, katujen välkkyvien myymälöitten ja äsken ohitse kulkeneen hilpeän matkueen. Tuon vastakohdan nuorukaiset näyttivät tahtomattaan käsittäneen; he vetäytyivät pois ja katsoivat toinen toistaan.
"Tiedän ajatuksesi, Giacomo", sanoi Angelo, sievempi ja vanhempi heistä. "Ajattelet että tuo torni on ikävä asunto."
"Ja kiitän tähtiäni etten ole kylläksi ylhäinen tarvitakseni tuollaista häkkiä", lisäsi Giacomo.
"Sentäänkin", huomautti Angelo, "se pitelee erästä, joka synnyltään ei ole meitä korkeampi."
"Kerro minulle jotakin tuosta merkillisestä miehestä", sanoi Giacomo istuutuen, "olethan roomalainen ja sinun pitäisi tietämän."
"Olen!" vastasi Angelo oikaisten itsensä. "Minä olen roomalainen ja olisin synnynnalleni arvoton, ellen tietäisi mikä kunnioitus on Cola di Rienzin nimelle tuleva."
"Ja kumminkin sinun roomalaisesi olivat kivittää hänet, muistaakseni", mutisi Giacomo. "Kunniasta näyttää koituvan enemmän potkuja kuin rahaa. Tiedätkös", jatkoi paaschi äänekkäämmin, "tiedätkös, onko se totta, että Rienzi kävi Praagissa keisarin luona ja ennusti että edellinen paavi ja kaikki kardinaalit murhattaisiin ja valittaisiin italialainen paavi, joka lahjottaisi keisarille Sisilian, Kalabrian ja Apulian hallitsijan kultaisen kruunun [perätön, muutamien historioitsijain kannattama taru] ja hänelle itselle Rooman ja koko Italian kuninkaan hopeakruunun? Ja —"
"Vaiti!" keskeytti Angelo maltittomana. "Kuule minua, niin saat tietää kuinka asian laita on. Lähdettyään viimeksi Roomasta (tiedäthän että hän kukistuksensa jälkeen oli valepuvussa läsnä riemujuhlassa) tribuuni — —" Angelo vaikeni ja katseli ympärilleen, sekä jatkoi sitten poski hehkuen ja ääni innostuen, "niin tribuuni, joka oli ja on oleva — matkusti pyhiinvaeltajaksi puettuna, poikki metsäin ja vuorten, yöt päivät, sateessa ja myrskyssä, korven onkalot ainoana suojanaan, — tuo, jota hekuman raiskaamaksi sanotaan. Tultuaan vihdoin Böömiin hän ilmaisi itsensä eräälle Praagissa asuvalle florensilaiselle ja hänen avullaan hän pääsi keisari Kaarlen puheille."
"Viisas mies tuo keisari!" sanoi Giacomo, "tarkka kuin saituri. Hän vallottelee ostokaupalla ja hankkii torilta laakerinsa, — niinkuin veljelläni, joka palveli hänen luonaan, on tapana sanoa."
"Totta, mutta sanotaan myöskin että hän suosii kirjamiehiä ja oppineita — on järkevä ja kohtuullinen, ja paljon hänestä vielä toivotaan Italiassa! Keisarin eteen tuli, niinkuin sanoin, Rienzi. 'Tietäkää, suuri ruhtinas', hän sanoi, 'että minä olen se Rienzi, jonka Jumala asetti hallitsemaan Roomaa, rauhan, oikeuden ja vapauden mukaisesti. Minä hillitsin ylimykset, raivasin pois turmeluksen, palautin lain. Mahtavat vainosivat minua — ylpeys ja kateus karkottivat minut vallastani. Jos kohta te olette suuri, jos kohta minä olen sortunut, minä myöskin olen heiluttanut valtikkaa, ja olisin saattanut laskea päähäni kruunun. Tietäkää myöskin että olen, ehk'en laillisesti, teidän sukuanne, isäni oli Henrik VII:n poika [keisari Kaarlen setä]; teutoonilaista verta juoksee suonissani, jos kohta varhaisemmat elämäni vaiheet olivat ahtaat ja nimeni mitätön. Teiltä, oi kuningas, minä etsin suojelusta ja odotan oikeutta.'"