"Miehet usein pettyvät", sanoi hän surullisesti ja puoleksi hymyillen, "naiset harvoin — paitsi lemmessä. Tahtoisin että Roomassa olisi pelkkiä sinun kaltaisiasi! Riittää! Kuule! Eikö kavioin kapsetta kuulu pihalta?"
"Signora", sanoi Giacomo, vaippa teikarin tavoin sovitettuna hartioille, "näen monsignore d'Albornozen palvelijat. — Kardinaali itse on tullut."
"Hyvä!" sanoi signora, silmä kirkastuen, "odotan häntä!" Näin sanoen hän poistui ovesta, josta hän oli roomalaisen paaschin yllättänyt.
II Luku.
Erään sotilas-papin luonne. Keskustelu. Juonia ja vastajuonia.
Giles (eli Egidio), kardinaali d'Albornoz, oli tuon merkillisen ajan merkillisimpiä miehiä. Hän kerskasi polveutuvansa Aragonian ja Leonin kuninkaallisesta suvusta ja oli varhain astunut kirkon palvelukseen sekä melkein nuorukaisena jo saanut haltuunsa Toledon arkkihiippakunnan. Mutta ei mikään rauhallinen elämänrata, kuinka loistava se lieneekin ollut, riittänyt hänen kunnianhimolleen. Hän ei tyytynyt kirkon kunniaan, ellei se ollut taistelevan kirkon kunniaa. Maurilaissodassa ei kukaan espanialainen ollut enempää kunnostanut itseään, ja Alphonso XI, Castilian kuningas, oli tahtonut saada ritarimerkkinsä tuon sotaisen papin kädestä. Häneen kovasti kiintyneen Alphonson kuoltua, Albornoz lähti Avignoniin, jossa hän Clemens VI:lta sai kardinaalihatun. Innocentiuskin piti häntä suuresti suosiossaan, ja nyt kun hän aina oli paavin neuvostossa läsnä, oli jo hovissa liikkeellä huhuja, että sotavoimia kerättiin Albornozen lippujen juureen, pelastamaan paavin alueita epälukuisten tyrannien vallasta, jotka olivat niitä anastelleet. Rohkea, terävä, yritteliäs ja kylmäverinen — urhea kuin ritari, viekas kuin pappi — sellainen oli Gilesin, kardinaali d'Albornozin luonne.
[Tuota karskia kirkonmiestä kuvaa muuan kasku, joka kertoo, että Urbanus V erään kerran vaati häneltä tiliä rahasummista, jotka hän oli käyttänyt Italian tyranneja vastaan tekemäänsä sotaretkeen. Kardinaali näytti hänelle vaunut, jotka olivat hänen vallottamainsa kaupunkien ja linnotusten avaimia täynnä. "Tuossa on tilini", sanoi hän, "siitä näette mihin rahanne ovat hävinneet." Paavi syleili häntä, eikä vaivannut häntä enää tileillä.]
Jätettyään seuralaisensa eteiseen, Albornoz saatettiin signora Cesarinin huoneesen. Kardinaali oli keskikokoinen mies; Espanian tumma hipiä oli ajattelusta ja kunnianhimoisista tuumista valjennut kelmeäksi, mutta ankaraksi väriksi; hänen otsansa oli syvään uurrettu, ja vaikka Albornoz vielä oli parhaassa ijässään, hän olisi saattanut olla ikämiehen näköinen, ilman tuota astunnan lujuutta, nuorteata vartalon jäntevyyttä ja silmää, johon ajatus oli painanut tyyntä syvyyttä, hävittämättä mitään nuoruuden välkkeestä.
"Ihana signora", sanoi kardinaali kumartuen hänen kätensä yli ja osottaen suloa, mikä enemmän kuului ruhtinaalle kuin papille, "hänen Pyhyytensä käskyt ovat myöhästyttäneet minut siitä ajasta, jonka suosiollisesti määräsitte tervehdykselleni, mutta sydämeni on eronhetkestä saakka ollut luonanne."
"Kardinaali d'Albornozen arvon ja kunnian velvollisuudet", vastasi Signora irrottaen hiljaa kätensä ja istuutuen, "vaativat niin paljon hänen ajaltansa, että minusta tuntuu kuin hänen huomionsa viivähyttäminen vähemmän jaloissa ajatuksissa olisi jonkinlaista hänen maineensa kavaltamista."