"Oi, signora", vastasi kardinaali, "ei koskaan ole kunnianhimoni ollut niin jalosti suunnattu kuin nyt. Ja uljaampi osa olisi olla teidän jalkainne edessä kuin P. Pietarin valtaistuimella."
Hetkisen puna välähti signoran poskille, mutta se näytti yhtäpaljon suuttumuksen kuin turhamaisuuden punalta; ääretön kalpeus seurasi sitä. Hän oli vähän aikaa vaiti, ja luoden suuret ja ylpeät silmänsä rakastuneeseen spanialaiseen hän virkkoi matalin äänin:
"Herra kardinaali, en tahdo olla väärin käsittävinäni sanojanne, enkä myöskään panna niitä tavallisten korulauseitten laskuun. Olen kylläksi turhamainen uskoakseni että luulette puhuvanne totta kun sanotte rakastavanne minua."
"Luulette!" matki spanialainen.
"Kuulkaa minua", jatkoi signora. "Hänellä, jota kardinaali Albornoz kunnioittaa rakkaudellaan, on oikeus vaatia sen todistuksia. Paavin hovissa ken vetää hänen vallalleen vertoja? — Minä pyydän teitä sitä käyttämään hyväkseni."
"Puhukaa armahin signora, ovatko raakalaiset riistäneet tiluksianne näinä väkivaltaisina aikoina? Onko joku uskaltanut loukata teitä? Rikkauttako ja arvonimiä, niitäkö haluatte? — Valtani on orjanne."
"Ei, kardinaali, on seikka, joka on italialaiselle ja naiselle rikkautta ja kunnioitusta kalliimpi — se on kosto!"
Kardinaali säpsähti välähtelevää silmää, joka oli häneen luotu, mutta noitten sanojen henki sattui synnynnäiseen kieleen.
"Siinäpä", sanoi hän hetkisen päästä, "siinä ylhäinen sukuperä puhuu. Kosto on jalosukuisten hekuma. Orjat ja lurjukset antakoot loukkauksen anteeksi! Jatkakaa, signora."
"Oletteko kuullut viimeisiä uutisia Roomasta?" kysyi signora.