"Niin, signora, suuren suvun jäsen, jonka veripisarakin oli kalliimpi kuin valtamerellinen plebeijiläistä sotkua. Nykyään on kaikki Roomassa epäjärjestystä, vallattomuutta, anarkiiaa. Ylimysten kiistat järkyttävät kaupunkia, ja ruhtinailla ja kansalla, väsyttyään noihin moniin hallintokokeisin, ei nyt ole muuta hallitusta kuin miekan pelko. Sellainen, ihanaiseni, on Rooman tila. Älkää huo'atko, se on paraikaa huolenpitomme esineenä. Se tulee korjatuksi; ja minä, signora, olen kenties oleva syntymäkaupunkinne rauhan palauttamisen onnellinen välikappale."
"On olemassa vaan yksi Rooman rauhan palauttamiskeino", vastasi signora äkkiä, "ja se on — Rienzin palauttaminen!"
Kardinaali säpsähti, "Signora", sanoi hän, "kuulenko oikein? —
Olettehan jalosukuinen — saatatteko toivoa plebeijin nousevan?
Puhuittehan kostosta ja nyt anotte armoa."
"Herra kardinaali", sanoi ihana signora vakavana, "en ano armoa: sitä sanaa ei ole sen huulilla, joka vaatii oikeutta. Jaloa verta olen — vieläpä muinaisen Rooman patriicien sukua, jonka polveutumisen rinnalla itse Aragonian korkea suku olisi eilispäiväistä. Ei, en tahtonut loukata teitä, monsignore; teidän suuruutenne ei johdu sukuluetteloista ja hautakivistä — teidän suuruutenne on omaa työtänne, ja jos suoraan puhuisitte, jalo herra, niin myöntäisitte, että ylpeilette vaan omista laakereistanne, ja että sydämessänne nauratte noita typeriä, jotka komeilevat vainajien lahoilla koruilla!"
"Runotar, profetissa, totta puhut", sanoi ylpeä kardinaali kiihkeästi, "ja äänesi on kuin tuon Maineen, josta nuoruudessani uneksuin. Puhu, puhu aina!"
"Sellainen", jatkoi signora, "sellainen kuin teidän ylpeytenne, on Rienzinkin oikeutettu ylpeys. Ylpeä siitä, että hän on oman suuren maineensa seppä. Sellaiset, kuin Rooman tribuuni on, me tunnustamme jalojen sukujen kanta-isiksi. Sukuperä ei tee heitä, mutta he tekevät sukuperän. Tarpeeksi siitä. Olen jalosukuinen, se on totta; mutta heimoni, samoin kuin monien muitten, on sortunut Orsinien ja Colonnain ikeen alla — heitä kostoni tähtää. Mutta minä olen parempi kuin italialainen signora — minä olen roomalainen nainen — itken verikyyneleltä onnettoman maani tähden. Minua surettaa, että tekin, jalo herra, — että barbaari, jos kohta ylhäinen, jos kohta suuri, suree Roomaa. Minä toivon että sen mahtavuus uudistuu."
"Mutta Rienzi uudistaisi vaan omansa."
"Ei niin, herra kardinaali, ei niin. Olkoon hän kunnianhimoinen ja ylpeä — suuret henget aina ovat — mutta hänen ainoakaan toiveensa ei ole Rooman menestyksestä poikennut. Mutta jättäkäämme sikseen kaikki ajatukset hänen eduistaan — niistä en puhu. Tahtoisitte palauttaa paavin vallan Roomaan. Senaattorinne eivät siinä onnistuneet. Kansanvillitsijät eivät myöskään — Rienzi yksin onnistuu; hän yksin pystyy pitämään ylimysten riehuvat intohimot kurissa — hän yksin kykenee johtamaan oikkuista ja huikentelevaa rahvasta. Vapauttakaa, palauttakaa Rienzi, niin Rienzin kautta paavi voittaa Rooman!"
Kardinaali oli vaiti hetken aikaa. Kuin haaveiluihin vaipuneena hän istui liikahtamatta, kaihtaen kasvojaan kädellään. Kenties hän salassa myönsi signoran mielipiteet valtioviisaammiksi kuin hän huoli hänelle tunnustaa. Nostaen päänsä vihdoin rinnaltaan, hän kiinnitti katseensa signoran tarkastelevaan muotoon ja virkkoi pakottaen itsensä hymyyn:
"Suokaa anteeksi, signora, mutta ollessamme tässä valtiomiehisillä, älkäämme unhottako että olen ihailijanne. Jos kohta neuvonne ovatkin älykkäitä, miksikä ne ovat niin kiihkeitä? Mistä tuo huolestunut osanotto Rienziin? Jos kohta kirkko, vapauttaessaan hänet, saisi liittolaisen, olenko minä varma, ettei Giles Albornoz nosta itselleen lemmenkilpailijaa?"