Hellästi hän antoi Irenen vartalon, joka jo alkoi käydä hänelle liian painavaksi, sillä Irene oli kauhusta pyörtynyt, luistaa vasemmalta käsivarreltaan, ja astuen yli hänen vartalonsa, selkäpuoli seinän turvassa, jonka luo hän oli varoen päässyt, hän ryhtyi vain torjumaan nopeita iskuja, yrittämättä vastata niihin. Harvat roomalaisista, vaikka tottuneet tällaiseen alituiseen sodankäyntiin, olivat siihen aikaan perinpohjin harjaantuneita aseita käyttämään; ja oppi, jonka Adrian oli hankkinut sotaisen pohjolan kouluissa, auttoi häntä nyt tällaista ylivoimaakin vastaan. Tosin ei Orsinin seuralaisia ollut kiihottamassa heidän herransa kiukku; osaksi peloissaan seurauksista, jos heidän kätensä vuodattaisi tuon korkeasukuisen signorin verta, osaksi epäröiden aavistuksesta, että he yht'äkkiä saisivat nähdä kimpussaan nuot surkeilemattomat, niin lähellä olevat palkkalaiset, he jakelivat vain huonosti suunnattuja ja umpimähkäisiä iskuja, katsellen alinomaa taaksensa ja sivullensa, pikemmin valmiina pakoon kuin taisteluun. Colonna-huudon kajahtaessa Benedetta-parka pakeni ensimäisen miekaniskun kilahduksesta. Hän juoksi pitkin kolkkoa katua yhä kertoen tuota huutoa, ja riensi ohi Tapanin palatsin porttikäytävänkin (jossa vielä kuhnaili muutamia pelottavia haahmoja) pysäyttämättä askeleitansa, niin suuri oli hänen hämmästyksensä ja kauhunsa.
Sillävälin nuot kaksi miestä, jotka Adrian oli havainnut, kulkivat huoleti pitkin katua. Toinen oli raa'an ja kömpelön näköinen, hänen aseensa ja hänen naamansa väri ilmaisivat hänen ammattinsa ja kansakuntansa, ja suuresta kunnioituksesta, jota hän osoitti toverilleen, nähtiin selvästi ettei tämä ollut italialaisia. Sillä pohjolan rosvot, palvellessaan etelämaalaisten paheita, tuskin viitsivät peittää heidän pelkuruutensa halveksimistaan.
Palkkasoturin kumppani oli sotaisen ja huolettoman näköinen. Hänen päätään ei peittänyt kypäri, vaan karmosiinin punanen samettilakki, johon valkonen sulka oli kiinnitetty; hänen mantteliinsa eli päällysnuttuunsa oli ommeltu leveä, valkonen risti sekä selkään että rintaan; ja niin kirkas oli hänen rintahaarniskansa loiste, että, kun viitta silloin tällöin heilahti sivulle ja paljasti sen kuun säteille, se välkkyi kuin itse kuutamoinen.
"Ei, Rodolf", sanoi hän, "jos sinun on niin hyvä olla täällä tuon harmaapäisen juonittelijan luona, taivas varjelkoon, että tahtoisin sinua viekotella takasin iloiseen joukkoomme. Mutta sano minulle — tämä Rienzi — luuletko hänellä olevan pysyväistä ja pelättävää valtaa?"
"Joutavia, jalo päällikköni, ei rahtuakaan. Hän on roskaväen mieleinen; mutta ylhäiset häntä nauravat, ja mitä sotilaihin tulee, niin hänellä ei ole rahaa!"
"Hän miellyttää siis roskaväkeä?"
"Kyllä, kyllä hän miellyttää; ja kun hän puhuu sille, niin koko Rooman jyty vaikenee."
"Hm! — ylimysten ollessa vihattuja ja sotilasten ostettuja, saattaa roskaväki minä hetkenä tahansa tulla herraksi. Turmeltumaton kansa ja heikko roskaväki, — turmeltunut kansa ja voimakas roskaväki", sanoi toinen pikemmin itsekseen kuin toverilleen ja kenties tuskin itsekään tuntien ajatelmansa ijankaikkista totuutta. "Hän ei ole pelkkä räysääjä, tuo Rienzi, hänestä tarvitsee ottaa selko. Kuule! mikä melu tuo on? Pyhän haudan nimessä, tuo on oman metallimme ääntä!"
"Ja huuto - Colonna!" virkkoi Rodolf. "Anteeksi, herrani — minun täytyy rientää apuun!"
"Oikein, palkkasi velvoittaa sinut, — juokse; mutta odotappas, minä seuraan sinua palkatta kerrankin ja puhtaasta riidanhalusta. Tuossa käteni, ei mitkään säveleet voita miekkojen kalsketta!"