"Mitä on tehtävä?"
"Se on selvä", sanoi kardinaali, jonka silmä välähti sotilaan tulta.
"Emme hetkeäkään saa hukata! Poikasi on heti lähteminen sotakentälle.
Ylös kirkon lippu!"
"Mutta olemmeko kyllin voimakkaita? Lukumme on pieni. Into laimenee,
Balduinin hurskautta ei enää ole!" —
"Teidän Pyhyytenne", sanoi kardinaali, "tiedätte että suurimmalla osalla ihmisiä on kaksi tunnussanaa — vapaus ja uskonto. Jos uskonto alkaa käydä riittämättömäksi, meidän on käyttäminen tuota epäpyhempää sanaa. 'Ylös kirkon lippu — ja alas tyrannit!' Julistakaamme puolueetonta lakia ja vapaata hallintoa, niin Jumalan avulla meidän leirimme saavuttua enemmän noilla lupauksilla, kuin Montrealen teltit tuolla tavallisemmalla huudolla 'palkkaa ja ryöstöä'."
"Giles d'Albornoz", sanoi paavi pontevasti, ja innostuneena kardinaalin luottamuksesta häneltä jäi tavanmukainen puhuttelusana sikseen, "minä luotan teihin sokeasti. Nyt kirkon oikea käsi — vast'edes, kenties, sen pää. Liian hyvin tunnen että arpa on langennut arvottomaan paikkaan. Seuraajani on korvaava puutteellisuuteni."
Ei posken väri, ei silmän välke ilmaissut paavin tutkivalle katseelle, minkä vaikutuksen nuot sanat tekivät kunniahimoisen kardinaalin poveen. Hän kumarsi nöyrästi ylpeätä päätänsä vastatessaan, "suokoon taivas että Innocentius VI kauan eläisi johtaakseen kirkkoa kunniaan. Giles d'Albornoz on vähemmän pappi kuin sotilas, ja hänessä taistelun tuoksina ja sotaorhin korske vaan herättävät niitä toiveita, joita hän aina rohkenee vaalia. Mutta onko teidän Pyhyytenne suonut palvelijansa tietää kaikki, mitä —"
"Ei", keskeytti Innocentius, "minulla on vielä yhtä pahaa tietävä sanoma. Tuo Johan di Vico — rutto häneen! — joka yhä kutsuu itseänsä (tuo kirkon kirooma konna) Rooman prefektiksi, on niin täyttänyt tuon onnettoman kaupungin kätyreillään, että olemme melkein menettäneet apostolien istuimen. Rooma, jossa kauan on vallinnut anarkiia, näyttää nyt olevan ilmi kapinassa. Ylimykset — Belialin pojat! — ovat kerran nöyryytetyt, se on totta, mutta kuinka? — Muuan Baroncelli, uusi villitsijä, julmin — verenhimoisin, mitä paholainen milloinkaan on suosinut — on noussut — on päässyt roistoväen avulla valtaan ja käyttää sitä, teurastaen kansaa ja solvaten paavia. Kansa on kyllästynyt tuon miehen rikoksiin (jota kykykään ei kaunista) ja sen huuto on yötä ja päivää 'Rienzi, tribuuni'!"
"Rooma on siis", sanoi kardinaali, "antanut anteeksi Rienzin viat, ja siellä vallitsee sama innostus häneen kuin muuallakin Italiassa?"
"Voi, niin on laita!"
"Se on hyvä, sitä olen ajatellut; Rienzi olkoon mukanani voittoretkelläni —"