Väenkokous. Tutkinto. Tuomio. Soturi ja hovipoika.
Seuraavana iltana oli suuria väkijoukkoja koossa Avignonin kaduilla. Oli Rienzin tutkinnon toinen päivä, ja joka hetki odotettiin päätöksen julkaisua. Muukalaisten joukossa, joita kaikista maista oli kokoontunut tuohon paavillisen loiston pesäpaikkaan, mielenjännitys oli suuri. Italialaiset, ylhäisimmätkin, olivat tribuunin puolella, ranskalaiset häntä vastaan. Kunnon avignonilaisia ei paljoa liikuttanut mikään, joka ei tuottanut rahaa taskuihin; ja jos hiljaisesti olisi pantu äänestys toimeen, niin epäilemättä valtava enemmistö olisi vaatinut vangitun polttamista, pitäen sitä erinomaisena keinottelutilaisuutena.
Väkitungoksessa oli muuan kookas, yksinkertaiseen ja ruostuneeseen rautapaitaan puettu mies, jonka ritarillinen olemus kuitenkin teki hänen sota-asunsa törkeyden hieman epäiltäväksi; hänen päässään ei ollut kypäriä, vaan leveäröytäinen nahkahattu, jollaista siihen aikaan etelän kuuman ilmanalan matkamiehet tavallisesti pitivät. Musta tilkku peitti hänen toisen poskensa melkein kokonaan; ja hän oli täydellisesti julman soturin näkönen, jota sota oli kovasti kolhinut sekä mumisen että rahakukkaroon nähden.
Paljon pilaa laski hilpeä rahvas kurjan miekkamiehen kustannuksella; ja vaikka hatunlieret kaihtoivatkin hänen silmiänsä, hänen suupielissään liikkuva veikeä, iloinen hymy ilmaisi hänen kykenevän ymmärtämään ivaa.
"Minä" sanoi joku joukosta (rikas milanolainen) "olen kotosin valtiosta, joka oli vapaa, ja tahdon että kansanmiehelle suodaan oikeutta."
"Amen", sanoi eräs vakava florensilainen. "Sanotaan", kuiskasi muuan nuori pariisilainen opiskeleva vieressään seisovalle lakitiedeitten tohtorille "että hänen puolustuksensa oli mestarillinen."
"Hänellä ei ole oppiarvoa", vastasi tohtori, epäillen. "No, no, ystäväni, miksi tyrkit minua? Revit viittani." Tuo sanottiin eräälle kuljeksivalle laulajalle, joka soitikko kainalossa kiivaasti tunki eteenpäin.
"Pyydän anteeksi, arvoisa herra", sanoi laulunlaatija, "mutta tämäpä tapahtuma, joka laululle sopii! Vuosisatojen kuluttua — maan äärissä — laulu ja legenda kertovat Cola di Rienzin, Petrarcan ystävän ja Rooman tribuunin kohtaloita!"
Nuori ranskalainen opiskeleva kääntyi sukkelaan katsomaan laulajaa, hehku valjakoissa kasvoissa. Hän ei ajatellut Rienzistä samaa, kuin hänen maamiehensä yleensä, hän tunsi että uusi ajanjakso oli tulossa maailmaan, kun laulaja siten puhui järjen eikä sodan sankareista.
Samassa mittavan soturin selkään jyskytettiin kiivaasti.